Kaupunkiuutiset

LADA-HARRASTAJA. Jussi Kulonen tekee kaikkensa, että Ladoja jäisi vielä seuraavienkin sukupolvien ihasteltaviksi.

ERIKOISUUS. Daewoo FSO Polonez Atuplus 1,4 Gli 16 v, jossa on Polonezin kori, Daewoon kojelauta ja Roverin 100 hevosvoiman 16v-moottori on yksi Kulosen pihan erikoisuus.

Polonezilla Kulonen on onnistunut ajamaan kaksi kertaa pihan ympäri.Autoon ilmestyy vikoja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia.

TYÖJUHTA. Zili on pihan työjuhta, jolla Kulonen siirtelee autojaan.

Muutama vuosi sitten leppäkoskelaisen Jussi Kulosen pihalla käyneet kunnan edustajat kehottivat miestä vähentämään pihakoristuksiaan.

– He muotoilivat asian jotenkin siihen tapaan, että minun olisi hyvä hieman vähentää romujeni määrää. Ladat vain eivät ole romuja, ne ovat pihakoristuksia samaan tapaan kuin joillakin pihatontut. Minä pidän tätä Lada-farmina, autot ovat sentään suorissa riveissä osin vuosimallien mukaan. Pysyväisnäyttelystähän tässä on oikeastaan kyse, selvittää Kulonen miltei vakavalla naamalla.

Tuolloin Kulosen pihassa oli 55 idän ihmettä pääosin Ladaa mutta joukossa myös Mosseja, Wartburgeja ja Polonezeja. Nyt autoja on enää nelisenkymmentä, joista kymmenkunta on kavereiden ja valtakunnallisen Polonez-kerhon, FSO-Klubin omistamia autoja. Lisäksi joukossa on Honda Civic ja Dodgen tila-auto. Kummallekin on Kulosella selitys.

– Tarvitsin seitsemän hengen tila-auton, eikä sellaista idän autoissa käytännössä ole. Civicissä on puolestaan takaosa, joka näyttää yhtenäiseltä lasipinnalta, siksi sitä kutsutaan lasiperäksi. Ennakoin siitä jonkinlaista legendaa, joten pakkohan sellainen oli pihalle hankkia. Civicin erikoisuus on lisäksi Hondamatic automaattivaihteisto.

Kulonen ei ole täysin varma, onko hänen Lada-kokoelmansa maan määrällisesti suurin.

– Kattavin se luultavasti on, koska minulla muun muassa Samaroita. Jyväskylässä eräällä 18-vuotiaalla kaverilla on jo parikymmentä Ladaa, joten perässä tullaan kovaa. Jotkut ladaharrastajat pitävät ainoina oikeina Ladoina vain kanttimallisia perinteisiä Ladoja, minulla on jopa Suomessa valmistettu Euro-Samara. Keräilyarvoa niillä ei ole samaan tapaan kuin perinteisillä Ladoilla, mutta ehkä vielä joskus sekin aika tulee.

Polonezilla kaksi kertaa pihan ympäri

Iso osa Kulosen autoista on ajokuntoisia, mutta vain muutama tieliikenteeseen katsastettu. Tämän kesän käyttöautona on Lada 1200 S vuosimallia 1982, joka on museorekisteröity tänä keväänä.

– Töihin en sillä raaski ajaa, se on sunnuntaiajossa.

Ladoista kenties harvinaisin on vuoden 1983 mallin 1500S, joita oli muutama vuosi sitten rekisterissä enää 15 kappaletta. Kulosen peli on vielä kaiken lisäksi ajokuntoinen. Ylivoimaisesti haastavin auto on punainen Polonez, jolla Kulonen on parin vuoden aikana onnistunut ajamaan moottorin sammumatta kaksi täyttä kierrosta pihan ympäri.

– Koriltaan auto näyttää ihan hyvältä, mutta teknisesti se on täydellinen susi, joka hajoaa sitä mukaa kuin yritän sitä korjata. Mysteeri oli esimerkiksi öljypumpun akselin vääntyminen, sellaisen ei uskoisi olevan mahdollista.

Kulonen ei kaikkia Polonezeja lyttää. Harmaalla ulkoasultaan romunoloisella yksilöllä mies kävi viime kesänä Ikaalisissa ja pääsi vielä takaisinkin.

Yksi pihan erikoisuuksista on FSO-Klubin puheenjohtaja Ossi Bergin omistama Daewoo FSO Polonez Atuplus 1,4 Gli 16 v, jossa on Polonezin kori, Daewoon kojelauta ja Roverin 100 hevosvoiman 16v-moottori.

– Kävin ostamassa auton Puolasta 250 eurolla. Tullissa vähän ihmettelivät, kun toin auton rajan yli, mies naureskelee.

Kulonen ei ole valmis maksamaan autoistaan yleensä 500 euroa enempää.

– Hyväkuntoisia Ladoja alkaa olla harvassa, hinnat saattavat nousta tuhansiin euroihin. Esimerkiksi itäsaksalaiset Trabantit ovat nykyisin kovasti arvokkaita autoja.

SATO PARHAIMMILLAAN. Lakkasato on nyt parhaimmillaan, parin viikon päästä se on jo ohitse.

Lakan sato on Etelä- ja Keski-Suomessa Metlan mukaan paras noin 30 vuoteen. Lakkaa pidetään pohjoisen herkkuna, mutta tänä kesänä lakka on mitä suurimmassa määrin myös Hämeen herkku. Näinä viikkoina saattaa lakan poimija istahtaa mättäälle ja kerätä käden ojennuksella monta marjaa.

Hämeenlinnan seudulla muutaman tunnin hikoilulla suolla saa puoli ämpäriä lakkoja varsin pienellä kävelyllä. Osa marjoista on vielä puoliraakoja osa jo ylikypsyneitä.

- Lakka on vaatelias kasvi ja tänä vuonna aika moni asia sattui natsaamaan yhteen. Kukinta-aikaan ei ollut halloja, pölytys onnistui eikä esimerkiksi kovia piiskavia sateita tai tuulia esiintynyt kukinta-aikaan. Viime vuosina tuulisuus on lisääntynyt ja kovat tuulet ja sateet pudottavat helposti kukkien terälehdet. Myös aurinko on riittänyt, sanoo tutkija Kauko Salo Metsäntutkimuslaitokselta.

Salon mukaan lakan runsas sato kypsyy avosoilla heinäkuun puolivälissä.

- Ojitetuilla soilla lakka ei viihdy. Etelä-Suomessa paras sata näyttää kypsyvän puustoisilla rämeillä, avosoita on Etelä-Suomessa muutenkin aika vähän. Paras lakka-aika kestää vain pari viikkoa, maksimissaan kolme.

Mustikkaa ja puolukkaa keskinkertaisesti

Mustikan satonäkymät ovat keskinkertaiset. Mustikka kukki tänä keväänä runsaana ilman halloja ja pölytyskin onnistui. Toukokuun lopun ja kesäkuun alkupuolen lämpimät ja kuivat säät kuitenkin laskivat satoennusteen keskinkertaiseksi. Mustikan poiminta-aikaa kestää elokuun loppupuolelle asti.

- Viime vuonna mustikalla oli ennätyssato, minkä vuoksi tämänvuotinen keskinkertainen sato tuntuu jopa pieneltä. Jos viime kesänä mustikkaa sai kerättyä litrakaupalla suurin piirtein mökin rappusten juuresta, pitää tämä kesänä lähetä oikein metsään. Puolukan satoennuste on keskinkertainen.

TUOREELLA SYKKEELLÄ. Jesse Rekola (vas.), Pasi Rekola, Arttu Malin ja Sami Aarnio ovat yhtä kuin Sykäys.

Hämeenlinnalaispumppu Sykäys sai keväällä uutta potkua bänditoimintaansa, kun rivien harvennettua remmiin liittyivät laulaja-kitaristi Sami "Mustaparta" Aarnio ja basisti Pasi Rekola. Rumpali Arttu Malin kuvailee rytmiryhmän kuulostavan uudella kokoonpanolla entistä enemmän itseltään eli tanakalta suomirockilta punk- ja metallimausteilla höystettyinä.

- Jätkät ovat tuoneet biisintekoon uusia näkemyksiä, vaikka pääosin hoidan vielä sanoituspuolen ja sävellykset kitaristimme Jesse Rekola.

Yhtye on saanut keikkailuunsa eloa uuden managerinsa Jukka Holopaisen hellässä huomassa. Kokenut mies on tehnyt yhteistyötä muun muassa Michael Monroen sekä yhdysvaltalaisyhtyeiden L.A. Guns, Stone Sour ja Megadeath kanssa. Seuraavaksi Sykäys esiintyy perjantaina Kotiteollisuuden lämppärinä Vääksyn Hotelli Tallukassa, jonne rockin viitoittamaa tietä kulkeva pumppu on järjestänyt keikkabussin faneilleen.

- 50 nopeinta pääsee mukaan. Tikettiin sisältyvät kuljetukset, keikka ja pari neuvoa antavaa. Linja-auto starttaa Jukolan torilta kello 19, ja karavaani kulkee Papukaija Pubin kautta, Malin virnistää.

Lisätietoja löytyy yhtyeen facebook-sivustolta.

Musiikkivideo, ehkä jopa levy

Viime syksynä perustetulla Sykäyksellä ei kauan ehtinyt nokka tuhista, kun yhtye julkaisi kevättalvella ensimmäisen eepeensä ja veti Suiston täyteen neitsytkeikallaan. Toukokuussa yhtye purkitti Sound Supremessa Kohti parempaa -kakkoseepeensä, jonka singlestä kuvattu musiikkivideo Sokea on pyörinyt ahkerasti Youtubessa.

- Digitaalisessa lätyssä näkyy vahvasti levyn tuottaneen Janne Saksan kädenjälki.

Sykäyksen kesään kuuluvat ainakin keikat Wanaja Festivalin jatkoilla ja Elomessuilla. Työn alla on myös uusi musiikkivideo, joka kuvataan indie-elokuvia tekevän Miika Hakalan ohjauksessa. Syksyksi on varattu aikaa myös studioon.

- Kappaleita on jo sen verran, että niistä voi syntyä mahdollisesti jopa esikoisalbumi.

Sykäys ja Kotiteollisuus pe 12.7. Vääksyn Hotelli Tallukassa. Lähtö yhteisbussilla Jukolan torilta kello 19.15.

Onnellisuustutkijoiden mukaan johonkin yhteisöön kuuluminen ja yhteisten arvojen jakaminen antaa ihmiselle parhaan mahdollisen onnellisuuden tunteen. Tavoittelemisen arvoista, eikö totta?

Siksi tuntuukin perin kummalliselta, että melkoinen osa kansalaisista ei halua kuulua minkäänlaiseen yhteisöön. Työyhteisössä työkaverille päivää sanominen voi olla jo ylivoimainen suosionosoitus koko yhteisöä kohtaan. Minä teen mitä haluan, en edes päivää sano.

Jossakin päin maailmaa ihmisillä on tapana kysellä jopa tuttavan kuulumisia: Kuinka voit? Onko erityistä? Suomalainen vie moisesta kyselystä naapurinsa jo raastupareissulle – hirveää ahdistelua.

Kaikilla ei ole kaveripiiriä, ei harrastusporukkaa, asutaan kerros- tai rivitalossa tuntematta ainuttakaan naapuria. (Ja heistä vielä suurin osa elää kuin hotellissa, yhteisen eteen MINUN ei tarvitse tehdä mitään, kyllä naapuri kuitenkin hoitaa kaikki yhteisiksi sovitut tehtävät).

Ennen oli perhe, suku, kylä ja vieläpä heimokin. "Koko kylä kasvattaa."

Hyvässä ja toimivassa yhteisössä ei ole vain SINÄ ja MINÄ, vaan me. Tämä on ilmeisesti unohdettu jo aivan tietoisesti, ei pelkkänä kehityksen pakottamana kulkuna.

Kotikasvatus, puuskahti yksi tuttu, kun asiasta keskustelimme.

Sitä ei enää ole läheskään jokaisessa perheessä tai kotitaloudessa, oli tuttavan jatkojohdatus kylmenevään maailmaan.

Ei opeteta edes tervehtimään, saati käyttäytymään julkisesti sivistyskansan normien tapaan.

Yhteisössä elävät jakavat kokemuksia, opittuja asioita, käyttäytymismalleja. Osa tiedoista ja taidoista kulkee sukupolvelta toiselle, osa jalostuu matkan varrella ajan hengen mukaisesti, mutta säilyttää kultaiset lähtöajatuksensa.

Meistä jokainen voi omalla henkilökohtaisella persoonallaan myös vaikuttaa yhteisön jalostumiseen. Mutta ei pelkästään minäkeskeisesti, vaan "meitä" ajatellen.

Kokonaan yhteisöllisyyden ulkopuolelle siirtyminen on se viimeisin, nykypäivän, tapa toimia. Ei olekaan enää yhteisiä pelisääntöjä, käyttäytymismalleja, opittujen asioiden jakamista.

"Minä itse teen mitä haluan. Ja miten haluan."

Käyhän välillä niinkin, että tuttu yhteisö sulkee ovensa joltakin jäseneltään. Toinen yhteisö on usein silloin pelastus, minä itse -periaatteella tulee helpommin seinä vastaan.

Erään brittitutkijan mukaan lähipiirillä, sillä yhteisön ytimellä, on valtava merkitys yksilön tulevaisuuteen mielenterveydestä alkaen.

Siitä päästäänkin taas siihen, onko meillä jokaisella edes sitä yhtä ystävää, jolle purkaa sydäntään tai kuunnella hänen murheitaan, tai puhua vaikka pelkästään arkisista asioista?

Läheskään kaikilla ei ole.

Tuntuu siltä, että yhteisöjen sisällä on yhä runsaammin niitä omaan napaansa tuijottavia yksilöitä, joille naapurin, yhdistyskaverin tai tuttavapiirin jäsenen elämällä ei ole mitään merkitystä. Kiusanteko voi olla ainoa yhdysside seinä- tai rajanaapuriin.

Tai verkkokeskustelu, jossa ei koskaan tavata ketään kasvokkain.

Hyvä ystävä on kullan kallis.

Oikeastaan paljon, paljon arvokkaampi!

Lauantaina juostaan järjestyksessään 28:s Hämeenlinnan kaupunkimaraton. Kaduille on odotettavissa ruuhkaa, sillä aiempina vuosina osanottajamäärä on ollut 900–1300 henkeä. Kaupunkimaratonin ja puolimaratonin startti tapahtuu Kaurialan kentän pohjoispuolelta kello 15, kuten myös kello 14.40 kympin sekä Aino- ja Reino kävelyn lähtö.

Maratonin vuoksi Parolantiellä ja katteen kohdalla Eureeninkadun ja Turuntien sekä Lahdensivuntien risteyksissä kulkee maratoonareita noin 10 minuuttia lähtöjen jälkeen. Risteyksissä on liikenneohjaajat.

Kävely kolmatta kertaa

Hämeenlinnan Tarmon järjestämään kaupunkimaratontapahtumaan voivat osallistua kaikentasoiset liikkujat, sillä sarjoja on aina täysmaratonista Aino- ja Reino kävelyyn. Kävely järjestetään nyt kolmatta kertaa.

- Idea kävelytapahtumaan lähti siitä, että halusimme tarjota kaupunkilaisille muutakin kuin juoksemista, kertoo Hämeenlinnan Tarmon maratontoimikunnan puheenjohtaja Pentti Kallionpää.

Aiempina vuosina Aino- ja Reino kävelyyn on osallistunut noin kerralla 150 henkeä.

- Teimme viime tipassa päätöksen, että koko tämän viikon kävelyyn voi ilmoittautua ilman jälki-ilmoittautumismaksua, eli kävelyyn pääsee yhä normaalilla hinnalla mukaan.

Kävelyn reitti on 4,4 km pitkä, ja lähtö tapahtuu Soraharjunkadulta Kaurialan stadionin kupeesta. Reitti kulkee linnalle ja takaisin. Maali on kentällä ja kaikki saapuvat maaliin maaliportin kautta.

- Kävelijät saavat saman muonituspalvelun kuin juoksijatkin, sekä Ainot tai Reinot.

Katsojat kannustavat

Maratontapahtuman reitti kiertää kaupungin kevyen liikenteen väyliä pitkin rantoja ja läpi puistojen, ohittaen useaan kertaan Hämeen vanhan linnan. Juoma-asemia on alle 4 kilometrin välein. Perinteisesti reitin varrella on ollut runsaasti katsojia kannustamassa juoksijoita.

Maaliintulo on Kaurialan kentällä. Osallistujat saavat mitalin muistoksi suorituksestaan. Kaikki maratoniin liittyvät oheistoiminnot on myös järjestetty Kaurialan kentälle.

Ilmoittautua ja maksaa voi vielä kentälläkin kello 13 asti. Jos maksaa pankkiin 8.7 jälkeen, niin kuitti tulee ottaa mukaan ilmoittautumiseen. Ilmoittautumiset Hämeenlinnan Tarmon nettisivuilta www.hameenlinnantarmo.sporttisaitti.com.

MIKÄS ON TÄÄLLÄ OLLESSA. Pentti ja Hilkka Jurvaniemi viihtyvät Neroskulmalla, vaikka palvelut ovatkin matkan päässä.

KESÄLLÄ TAPAHTUU. Ala-Savin risteyksen ilmoitustaulu kertoo osaltaan kesän huipennukset.

Pentti ja Hilkka Jurvaniemen tilalle pääsee montaa tietä. Hämeenlinnan pohjoisimman vakituisesti asutun tilalle voi ajaa Padasjoen Auttoisten kautta tai suorempaa reittiä Lammin Lieson ja Porraskosken kautta.

- Nämä ovat Lieson takamaita, vaikka Lieson kylälle matkaa on toistakymmentä kilometriä, kertoo Pentti

Nopein tie Jurvaniemille on Auttoisille, josta käännytään Padankoskelle. Padankoskentieltä jatketaan Neroskulmalle josta jatketaan Nerosjärven pohjoisrantaa myötäillen Ala-Savin risteykseen. Ala-Saviin on pari kilometriä, minkä Jurvaniemille ajetaan vielä toista kilometriä.

Jurvaniemen tilasta Hämeenlinnan pohjoiskulma on 5–6 kilometrin päässä. Kulmassa on runsaasti mökkejä mutta muutamat harvat tilat ovat viime vuosina jääneet osittain tai kokonaan tyhjiksi.

- Runsaat kymmenen vuotta sitten tälle kylälle muutti yksi pariskunta Helsingistä. Sen jälkeen ei vakituisia asukkaita ole ilmaantunut. Minulla on traktori, joka on kova sana mökkiläisille.

Kauhasalon ja Ruotsinsalon saarten runsas mökkiasutus sen sijaan poikii liikettä. Navigaattorit ohjaavat autoilijoita suoria reittejä, mutta Neroskulmalla ei kannata liikoja navigaattoriin luottaa. Jurvaniemen nurkalta tie jatkuu kapeana metsätienä Kauhasaloon kun virallinen reitti kiertää lenkin Nerosjärven koilliskulmaa kiertäen.

- Pihassa on käynyt ambulansseja, joista yksi oli hälytysajossa, poliisiauto ja kuorma-autoja, jotka navigaattorit ovat tuoneet tänne. Toki tuota oikoreittiä voi ajaa, mutta en isommalla autolla ainakaan suosittelisi yrittämään.

Kulttuuri kukkii korvessakin

Jurvaniemiltä on 12 kilometriä Auttoisille, Padasjoelle ja Lammille 30 kilometrin luokkaa hieman tiestä riippuen. Jurvaniemet hoitavat tärkeimmät asiansa Lammilla, josta löytyvät lähes kaikki palvelut. Pälkäneen Rautajäven kyläkaupassa 25 kilometrin päässä Jurvaniemet käväisevät, kun pitää ostaa rihkamaa.

- Kantakaupungissa kävimme viime vuonna 2–3 kertaa. Auton katsastus ja yksityisellä hammaslääkärillä käynti vaativat kaupunkimatkaa.

Jurvaniemet ovat oppineet elämään miltei palveluitta. Hilkka on asunut tilalla 54 vuotta, Pentti 76 vuotta. Jurvaniemet lopettivat sikalanpidon vuonna 1999.

- Tällä oli 1950-luvun alussa sähköt, muttei puhelinta. Ensimmäinen kuorma-auto ajoi tänne vuonna 1952. Viimeinen kyläkauppa loppui 1980-luvulla. Kauppa-auto ei ole käynyt enää muutamaan vuoteen edes kolmen kilometrin päässä.

Kaiken tämän keskellä tuntuu hämmästyttävältä, että vain kahden kilometrin päässä Jurvaniemiltä Ali-Savessa on taidenäyttely.

- Paikallinen isäntä on useana vuonna järjestänyt tilataidetta pihalleen, sanovat Pentti ja Hilkka.

Pienviljelijäyhdistys toimii yhä

Jurvaniemille ei aika käy pitkäksi edes syksyn pimeillä.

- Metsästän, kalastan, puuhastelen verstaassa, teen katiskoita, luettelee Pentti.

- Pienviljelijäyhdistys järjestää kerran kuukaudessa yhteisen illan. Juomme kahvia ja puhumme yhteisistä asioista. Iltoihin saapuu usein parikymmentäkin jäsentä, mikä on varmaan jo aika harvinaista. Toimivia pienviljelijäyhdistyksiä on ylipäätään enää aika vähän. Yhdistyksellä on varastossa, astioita, työkaluja ja esimerkiksi kangaspuut, joita tosin ei enää kukaan lainaa, jatkaa Hilkka.

Kaupunkilaisuus ei muuttanut kulmakunnan elämää juuri mitenkään.

- Asfalttia ja katuvaloja odotellaan edelleen, naurahtaa Pentti ilmeisen ilkikurisesti. Kahden tienhoitokunnan puheenjohtajana Jurvaniemi´ tietää, ettei moisia herkkuja Neroskulmalle aivan heti uskalla ehdottaa.

MAAILMALLA ARVOSTETTU. Säde Sonck voitti Ranskassa parhaan realistisen tatuoinnin sarjan. Alphonse Muchan teosten Aamu- ja Iltatähti pohjalta tehdyt kuvat koristavat Jenna Kankaanpään ihoa.

VOITTOTYÖ. Säde Sonck tatuoi Jenna Kankaanpään molemmat olkavarret Alphonse Muchan teoksilla Aamu- ja iltatähti.

Sibeliuksenkadulla Unique Art -tatuointiliikettään pitävä Säde Sonck jatkaa menestymistään kansainvälisillä kentillä. Keväällä Amerikasta kovan Best In The Midwest -tittelin napannut tatuointitaiteilijatar täydensi Ranskassa meriittilistaansa. Hän voitti ainoana suomalaisena osanottajana parhaan realistisen tatuoinnin sarjan Cantalin In´k The Skin -messuilla.

- Tässä kategoriassa tatuoinnin oli saanut tehdä jo ennen messuja. Kuva on hämeenlinnalaisella Jenna Kankaanpäällä, jonka molemmat olkavarret on tatuoitu tshekkiläistaiteilijan Alphonse Muchan Aamu- ja iltatähti -teoksilla. Niitä työstettiinkin pitkään!

Stéphane Chaudesaigues´n luotsaamaan tapahtumaan oli kutsuttu maailman kovimmat artistit. Sonckin taakse jäivät niin Shane O´Neill ja L.A. Ink -televisiosarjasta tuttu Nikko Hurtado, kuin alan elävä legenda Bob Tyrrell.

- Voittaminen näillä messuilla antaa uskoa, että kai sitä sitten on oikeasti ihan hyvä tekijä. Näin suomalaisena usko itseen kun täytyy aina kaivaa kiven alta.

Hyväksytty taiteenmuoto

Jos Sonck väläytteli taitojaan aiemmin Yhdysvalloissa, niin Ranskassa hän juurtui tosissaan maailmanluokan kastiin.

- Niissä maissa kilpailut ovat reiluja, kun artistien nimiä ei paljasteta, vaan itse kuvat kilpailevat keskenään. Tämä tekee voitosta vieläkin makoisampaa, Sonck iloitsee.

Arvostettu meriitti poiki myös haastattelun maan suurimpaan tatuointilehteen nimeltä Inked France.

- Se on mun uralle tosi iso asia. Ranskassa ollaan lähellä jenkkitasoa, jos mittarina on kansainvälisien nimien tunnettavuus maailmalla. Myös Suomessa meillä on mielestäni hyvä taso.

Sonck kehuu messujen järjestelyä ja tapahtuman yleistä tunnelmaa, jonne huippuartistit vetivät paljon katsojia.

- Ranskassa tatuointikulttuuria ei pidetä enää vieraana juttuna, vaan hyväksyttynä taiteenmuotona. Tatuointitaide-messut nämä oikeastaan olivat. Olisi hienoa järjestää samanlainen tapahtuma Hämeenlinnassa, alkuviikosta kotiin palaava Säde Sonck suunnittelee.

Lisää tatuoinneista lauantain Kaupunkiuutisissa

HAASTATTELU. Suomalaisten suussa arvonimen "koko kansan Karpo" saanut toimittaja oli ohjelmanteossa Hämeenlinnassa 1990-luvulla.

Hannu Karpo (syntynyt 1942 Helsingissä) on suomalainen toimittaja, josta tuli tavallisten suomalaisten uskottu mies kaksi vuosikymmentä pyörivällä tv-ohjelmallaan Karpolla on asiaa. Ohjelma käsitteli kansalaisten vastoinkäymisiä ja ongelmia usein sellaisissa tilanteissa, joissa lakipykälät ja inhimillinen oikeudentunto eivät kohdanneet.

Karpo työskenteli 23 vuotta Yleisradiossa ja 25 vuotta MTV3:lla, kunnes siirtyi eläkkeelle vuonna 2005. Hän on saanut kaksi elokuvataiteen valtionpalkintoa ja tiedonjulkistamispalkinnon. Hän sai valtion journalistipalkinnon viime vuonna. Tällä hetkellä Karpo esiintyy televisiossa Findus-merkkisten pakasteaterioiden mainoksissa.

KYLÄKAUPPIAS. Marianne Niiranen ehtii tiskin takaa liian harvoin asiakkaiden pariin.

ITSELEIVOTTUA. Näitä munkkeja on kauppiaan itsensäkin vaikea vastustaa.

Alvettulan kyläkaupassa pizzapäivän jono saattaa olla jopa pari tuntia. Itse valmistetut munkit, pizzat ja lihapiirakat ovat olleet kyläkaupan hittejä jo vuosia. Itseleivottuja tuotteita valmistuu päivässä satoja. Kyläkaupasta voi tilata esimerkiksi Alvettulan uuden sillan, mikä ei suinkaan tarkoita siltaa, vaan pizzaa.

- Aloin tehdä munkkeja seitsemän vuotta sitten, kun itsekin satun niistä pitämään. Sen jälkeen otin valikoimaan pizzat, ja lihapiirakat viime vuonna. Kotitekoisuus on ollut valttia, naurahtaa Marianne Niiranen.

Niiraset ostivat useita vuosia sitten tyhjillään olleen kyläkaupan. Nyt kaupan tiloissa on kaupan lisäksi grilli ja ravintola. Työntekijöitä on kaksi kokkia ja lisäksi useita kausityöntekijöitä. Perheen viidestä lapsesta pari vanhinta auttavat kaupanpidossa.

Joka kesäksi on pyrkinyt tuomaan jotain uutta.

- Täksi kesäksi rakensimme kunnon terassin, jolla voimme järjestää karaokea kerran kuussa.

Parhaimpina päivinä kyläkaupassa asioi parikin sataa henkilöä, mikä on parin sadan vakiasukkaan kylässä kiitettävä määrä.

- Saamme asiakkaita laajalta säteeltä etenkin viikonloppuisin, koska mökkiläisiä on tällä seudulla aika paljon. Toisaalta tänne poikkeaa jatkuvasti myös uusia ihmisiä, viimeksi tänne tuli ruokailemaan perhe, joka oli omien sanojensa mukaan eksynyt Aulangolle mennessään. He osuivat tänne ja kehuivat kovasti ruokaa.

Niiranen myöntää olevansa suulasta laatua ja jäävänsä usein suustaan kiinni asiakkaiden kanssa. Jollei kauppiasta näy, asiakkaat alkavat kysellä missä se Marianne on

- Toivoisin tietysti ehtiväni jutella kaikkien kanssa, mutta aika iso osa ajasta kuluu keittiössä.

Kyläkauppiaan rooliin kuuluu myös tietotoimiston ylläpito.

- Minulta kysytään kaikkea kadonneista kissoista alkaen ja asunnoista. Otan puhelinnumerot ylös, jotta voin auttaa.

Yöllä ei unta tarvitse odotella

Päivä alkaa kesällä aamu seitsemältä ja päättyy puolenyön jälkeen. Vaikka kauppa mene virallisesti kiinni kahdeksalta illalla, ovet sulkeutuvat harvoin tuohon aikaan. Vaikka kauppa avataan kymmeneltä, niin asiakkaat kolkuttelevat sivuovea jo yhdeksän jälkeen. Paikalliset asiakkaat tietävät, että Niiranen alkaa leipoa jo seitsemältä.

- Paperitöiden ja siivouksen jälkeen kello lähentelee monesti yhtä yöllä. Joskus tuntuu, että nukun jo kiivetessäni rappusia yläkertaan.

Niiraset asuivat ennen Nurmijärvellä. Niiranen myi vakuutuksia ja piti kioskia. Haaveena oli muuttaa maalle hieman kauemmaksi pääkaupunkiseudusta, kun kuopus syntyi.

- Miehen työ oli sellainen, että meille oli miltei sama missä päin asuisimme. Tarkoitus oli muuttaa Luopioisiin, josta varasimme jo tontinkin. Töiden takia jouduimme olemaan poissa kotoa töissä aamusta iltaan kumpikin. Aloimme etsiä uutta paikkaa tavoitteena, että ikkunasta pitää näkyä vesi ja kylässä pitää olla koulu sekä kauppa. Alvettulasta löysimme paikan, josta puuttui vain kauppa.

Vähitellen syntyi ajatus kaupanpidosta.

Kauppa on avoinna kuusi kuukautta vuodessa, loput kolme kuukautta harjoittaa pitopalvelua.

- Pelkkä kauppa ei kannattaisi mitenkään. Liikevaihdosta puolet tulee muualta. Kun kaupanteko syksyllä syyskuun viimeinen päivä loppuu, palautumiseen menee ainakin kuukausi. Joulun jälkeen on alettava miettiä, mitä kivaa seuraavaksi kesäksi keksisin.

Näin Kaustisella suomalaisen kansanmusiikin tulevaisuuden. Hyvältä näyttää.

Sain ensimmäisen kerran kutsun Kaustiselle esiintymään seitsemän vuotta sitten. Vetelin keikkani torstaina iltapäivällä kovasti jännittäen musiikkilukion salissa, joka oli hämmästyksekseni täynnä. Loppuviikon vietin turistina.

Neulamuikun tuoksussa käppäillessä joka puolelta kuului viulun vingutusta ja haitarien palkeiden pöhinää. Vahva kulttuuri ja perinnemusiikkia hallitsevien soittajien suuri määrä teki vaikutuksen. Pelimannien nuorempi polvi uudisti musiikkia ihailtavalla taidolla ja tarmokkuudella, mutta keikat olivat lähes järjestäen pelkkää instrumentaalimusiikkia.

Muistan ajatelleeni, että olisi suorastaan vapauttava ja raikas tuulahdus, kun joku jossain välissä laulaisi jotain.

Toinen reissuni ajoittui vuoteen 2010, jolloin sain sitten itse kailottaa Lauantaisauna-konsertissa Hilja Grönforsin ja Timo Rautiaisen kanssa melkein satapäisen säestäjäjoukon edessä. Festivaalin taiteellinen johto oli annettu Antti Järvelän näppeihin ja muutoksen tuulet olivat aistittavissa, näkyvissäkin.

Tänä vuonna laulu raikui tuoreesti. Sellaiset kokoonpanot kuin Pirulainen, Jari Rättyä ja Käärmekeitto, Akkajee, Valma & Varsinaiset sekä Bill Hota & The Pulvers tarjoilivat huumoria, omintakeisia tekstejä ja vahvoja tarinoita taitavalla soitolla ryyditettynä. Buster Keatonilta näyttävä juurimusiikin renessanssinero Jimmy Träskelin oli kaivanut esille amerikansuomalaisia aarteita, joita hän esitti kuplettihengessä yhdessä Sampo Korvan kanssa. Jestas, että meikäläinen viihtyi.

Yksi erittäin silmiinpistävä piirre tämän kesän Kaustisella oli nuorten ihmisten valtava määrä. Oli aikamoinen näky, kun nuorempi ikäluokka pogosi viulumusiikin tahdissa festivaalin suurella areenalla tukat hulmuten ja kaikesta päätellen lähes selvin päin. Ruotsalainen Folk All-in Band vetelee hemmetinmoisella gruuvilla kipakoita pohjoismaisia viulumelodioita ja mitä yleisö tekee? Tanssii ja laulaa mukana.

Katselin tuota kansanjuhlaa harmaapartaisen järjestysmiehen rinnalla, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin myhäillä kädet puuskassa areenan nurkilla. Ihmettelin ääneen, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. ”Sanos muuta niin”, ukkokin totesi. ”Ja sitten vielä sanotaan, etteivät suomalaiset osaa pitää hauskaa”.

Kaustisella oli tänä vuonna 3080 pelimannia ja suurin anti meikäläiselle on kohdata näitä samanhenkisiä ihmisiä. Joistakin tulee rakkaita ystäviä, joita pitkien välimatkojen takia näkee ehkä kerran pari vuodessa. Iltojen istunnot sekä jamit venähtävät helposti pikkutunneille, mutta talvella on taas aikaa nukkua. Tähän touhuun en ole vielä liian vanha.

TUTUT KASVOT. Puutarhayrittäjän Sami Heikkilän tavanomainen kesäsesonki kestää toukokuusta elokuuhun, jona aikana hän viihtyy torilla kuutena päivänä viikossa.

– Olin ennen kouluikää vanhempieni mukana torilla joka kesä enemmän tai vähemmän, varhain kosketuksensa kukkien torimyyntiin saanut turenkilainen Sami Heikkilä kertoo.

Kukkien myynti ei ollut alkujaan hänen unelma-ammattinsa. Heikkilä sanoo pilke silmäkulmassaan hakeneensa uusia tuulia armeijan jälkeen muista hommista, mutta suvun vahvat perinteet alkoivat vetää puoleensa vuosi vuodelta yhä enemmän.

Syyttä ei Sami Heikkilä puutarhuriksi opiskellut. Hän kauppaa kukkia ja pitää kasvihuonetta jo kolmannessa polvessa.

– Isovanhempani Urho ja Rauha Heikkilä perustivat sotien jälkeen puutarhan Mallinkaisten kylään Janakkalaan. Heidän työtään jatkoivat Into-isäni ja Sirkku-äitini.

Vuonna 2005 Sami Heikkilä ryhtyi johtamaan pitkän linjan perheyritystä. Torimyynti on näkyvä, mutta pieni osa puutarhurin arkea, jossa päivät saattavat venyä kevyesti 14-tuntisiksi. Näkymätöntä työtä tehdään kasvihuoneella ympäri vuoden.

– Ei tätä työtä pystyisi yksin tekemään. Kesäisin torimyyntipäivät alkavat varhain pakettiauton pakkaamisella ja purkamisella iltamyöhään. Samaan aikaan pitäisi pystyä huolehtimaan puutarhasta, jossa vanhempani ovat apuna.

– Kukinta on nopeasti ohi, koko ajan saatava tuoretta erää torille. Istuttaminen, hoitaminen, kasvinsuojelu ja kastelut ovat torimyynnin elinehdot.

Säällä kuin säällä

Heikkilän torikausi alkaa yleensä pääsiäisenä. Kesätaimet ovat hänen työnsä pääjuttu.

Kesäkukkasesonki kestääkin äitienpäivästä heinäkuun loppuun.

– Toukokuusta elokuuhun olen torilla kuutena päivänä viikossa, jonka jälkeen pikkuhiljaa toripäivät vähenevät. Tänä kesänä oli juhannukseen asti tosi vilkasta, heinäkuu taas on ollut ihmeen hiljainen.

Kesäkukkien ohella myös amppelit sekä vihannesten ja maustekasvien taimet ovat merkittävä osa torimyyntiä.

– Esimerkiksi tomaattiamppeleita on mennyt kivasti tämän sesongin aikana.

Heikkilän puutarhassa riittää tekemistä myös kesäsesongin jälkeen, siis ympäri vuoden.

– Elokuussa alkaa perunoiden nosto. Jouluna myyn kuusia, saunavihtoja, kauralyhteitä ja perunoita. Marras- ja tammikuu ovat hiljaisimmat kuukaudet.

Heikkilän työ ei ole kevyimmästä päästä. Tori kutsuu säästä huolimatta, niin sateisina kuin paahteisina päivinä. Eikä työpäivä pääty kytkimen nostoon.

– Tässä työssä vaaditaan motivaatio ja kurinalaisuutta, mutta yritän järjestää aikaa myös harrastuksille. Kesäisin rullaluistelen ja pyöräilen, talvisin hiihdän.

Luontainen juttu

Kukkien kasvattamista ja kauppaamista ei monesti mielletä miehiseksi alaksi. Heikkilä kuitenkin arvioi, että alalla työskentelevistä puolet on miehiä.

– Pikemminkin myymälätyyppiset kukkakaupat taitavat olla enemmän naisten heiniä, johon sisältyy muun muassa kukkiensidontaa. Itse en ole ikinä ajatellut kivijalkakauppaa perustaa, sillä torimyynti tuntuu itselleni niin luontaiselta jutulta.

– Ala on muutenkin murrosvaiheessa. Suomen ruusutuotanto hiipunee kokonaan, kun niitä saa Keniasta halvemmalla. Näillä leveyspiireillä lämpökustannukset ovat olleet tasaisessa nousussa. Aivan kuten arvonlisäverokin, jonka nousua ei torihintoihin voi oikein lisätä.

Heikkilän puutarha oli ennen edustettuna myös Turengin ja Riihimäen toreilla. Nykyisin myynti on keskitetty Hämeenlinnaan.

– Olemme toimineet täällä jo niin pitkään, että vakituisia asiakkaitakin löytyy monesta sukupolvesta. Toki kukkia saa ostaa myös puutarhaltamme.

– Nykyisin täällä näkee myös ulkomaalaisia. Vaikka vanhat kauppiaat ovat tehneet tilaa uusille, torin henki ei ole kuitenkaan muuttunut. Olemme täällä sulassa sovussa.

POHJOISMAISTA YHTEISTYÖTÄ. K-maatalouden Hauholla sijaitsevan koetilan tutkija Marjo Serenius ja norjalaisen yhteistyökumppanin toimitusjohtaja Idun Christie tutkivat kasvutilannetta koeruudilla.

Tuhansilla istutuksilla haetaan yhä parempia viljelylajikkeita

Timoteitä ja nurminataa, apilaa sekä moninaisia ruoka- ja rehuviljalajeja. Satoja eri lajikkeita kylvetään joka vuosi 2 500 koeruudulle. Hauholla sijaitsevalla K-maatalouden koetilalla testataan uusia lajikkeita ja kasvinsuojeluaineita sekä lannoitteita ja viljelymenetelmiä.

– Eri lajikkeiden itämistä, oraan kehittymistä ja korrenkasvua ja tietysti myös satoisuutta seurataan usean kasvukauden ajan, koetilan tutkija Marjo Serenius sanoo.

Testauksen jälkeen valitaan ne lajikkeet, jotka soveltuvat parhaiten pohjoisiin kasvuolosuhteisiin. Viljelyvarmimmille ja tietyt kriteerit täyttäville tehdään vielä käytännön viljelyä vastaavia kokeita, joilla niiden viljelyarvo selvitetään. Siementuotanto voidaan aloittaa, kun kyseinen kasvilaji on listattu virallisten lajikkeitten luetteloon.

Kanta-Hämeessäkin on useita kymmeniä viljelijöitä, joiden kanssa koetilan omistava Rautakesko Oy on tehnyt siemenviljelysopimuksen.

– Siemenviljelijät saavat ensimmäisenä viljelyyn uuden lajikkeen. Heiltä saadaan arvokasta tietoa ja kokemuksia lajikkeen käyttäytymisestä käytännön viljelyssä.

Koetilan rooli on Sereniuksen mukaan merkittävä kotimaisen elintarvikeketjun kehittämisessä.

– Teemme lajikekehitystyötä muun muassa yhdessä Rautakeskon viljayksikön kanssa. Kehitystyössä kuuntelemme viljelijöitä ja elintarviketeollisuutta ja pyrimme löytämään parhaat ratkaisut kotimaisen tuotannon tarpeisiin.

Viljelijät hyötyvät puolestaan koetilan toiminnasta, sillä he saavat kattavaa tietoa viljelykasveista, jonka perusteella he voivat valita oikeat lajikkeet viljelysuunnitelmia tehdessä. Myös neuvonta ja koulutus kuuluvat koetilan toimintaan.

Uusia lajikkeita joka vuosi

Ensimmäiset kylvöt tehtiin koetilan Hahkialan kartanolta ostetuille maille elokuussa 1963, kun syysvehnän ja -rukiin lajikekokeet aloitettiin. Myös työmenetelmiä sekä työkoneiden kestävyyttä ja käyttöominaisuuksia ryhdyttiin testaamaan jo toiminnan alkuvaiheessa. Keskon koneosasto hyödynsi koetilalta saatuja testituloksia ja havaintoja.

Siementuotanto ja lajikekehitys ovat olleet kuitenkin alusta lähtien koetilan toiminnan keskiössä. Vaatimattomasti käynnistynyt toiminta on laajentunut merkittävästi, mutta koneet helpottavat työtä ja tietotekniikka nopeuttaa tiedon tallentamista ja jakamista.

– Perusmaataloustutkimus ei ole sen sijaan kovin paljon muuttunut ja monet tutkimuskysymykset ovat vieläkin ajankohtaisia. Esimerkiksi lajikekehitystyö on jatkuvaa, sitä ei saada koskaan valmiiksi, vaikka uusia lajikkeita tuleekin joka vuosi, Serenius toteaa.

Tänä vuonna K-maatalouden koetila juhlii viittä vuosikymmentään. Yleisölle avoin Viljelyohjelmapäivä järjestetään 2.8. koetilalla Hauholla. Juhlapuhujina kuullaan maa- metsätalousministeri Jari Koskista sekä Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäkeä. Nähtävänä on myös koneiden työnäytöksiä ja koetilan asiantuntijat esitelevät koeruutuja.

– Henkilöstö juhlii työn merkeissä. Toivotamme viljelyohjelmapäivänä kaikki tervetulleiksi tutustumaan koetoiminnan nykypäivään, tutkija Marjo Serenius sanoo.

Järjestyksessään jo 28:s Renkoviikko nytkähtää käyntiin kuluvan viikon lopulla. Renkoviikko on täynnä erilaisia kylätapahtumia lähes koko ensi viikon ajan.

Viikon ensimmäinen virallinen tilaisuus on tänään torstaina, kun 15. kansainvälinen ART 20-näyttely avataan seurakuntatalossa klo 18. Perään on kello 19 kesäinen iltakonsertti kirkossa.

Seuraava päivä on perinteinen Tervaperjantai kylätalo Tukikohdassa Kaloisissa. Illa tapahtumavyöry käynnistyy kello 17. Perinteiseen tapaan on tervahaudan sytytys, tervanmyyntiä ja runsaasti muuta ohjelmaa.

Tukikohdassa on myös iltatori.

Samana päivä kirjastossa on kaksi esitystä Pellekaija duolta kello 10.30 ja 13.

Jaakon markkinat avaavat ovensa lauantaina kello 9. Markkinoiden yhteydessä julkistetaan muun muassa Vuoden 2013 Rengon Jaakko.

Jaakonjuhla on sunnuntaina Sotkalinnassa kello 17. Juhlassa esitetään Renko-Seuran Tunti tanssia–Rengossa kieltolain aikaan vuonna 1927 -näytelmä.

Seuraavalla viikolla tapahtumia riittää torstaihin saakka jokaiselle päivälle. Perintinen Kyläpäivä järjestetään tällä kertaa Nummenkylässä torstaina 25.7. klo 12–18. Esillä on muun muassa vanhoja autoja ja traktoreita, kyläläisten käsityömyyntipöytä, mieskuorolaulua. Tapahtuman aikana voi tutustua myös joulukuusimetsään. Samaisia metsän tuotteita myydään joulun alla Nummenkylän koululla.

Torstaina on myös Jaakon vaellus Vuohiniemen kappelilta Rengon kirkolle.

Rengossa on viikon aikana esillä myös lukuisia näyttelyitä.

HISTORIAN HAVINAA. Menopelin saa rekisteröidä museoajoneuvoksi, kun sen valmistumisesta on kulunut 30 vuotta ja määrätyt ehdot täyttyvät. Pauli Karosen Citroen on vuosimallia 1951.

Kanta-Hämeessä rekisteröidään museoajoneuvoja vuositasolla keskimäärin 25, koko Suomessa parisen tuhatta mopoista kuorma-autoihin. Lähtökohtaisesti menopeliin saa hakea museostatuksen, kun se täyttää 30 vuotta. Asiassa on kuitenkin ehtoja.

– Ajoneuvon pitää olla puhdistettu niin ulkoa kuin sisältä sekä tavara- ja moottoritilasta, Kanta-Hämeen museoajoneuvotarkastaja Pauli Karonen huomauttaa.

Hänen mukaansa kiesiä ei kannata yrittää saada museorekisteriin suoraan ajosta. On myös hyvä huolehtia, ettei valmistenumero ole lian tai maalin peittämä. Kulkupeli reputtaa tarkastuksen välittömästi, jos sitä on tuunattu. Esimerkiksi moottorivaihtoa ei hyväksytä.

– Sen pitää olla alkuperäiskuntoinen tai entisöity sitä vastaavaksi eli sen oman ajan hengen mukainen. Vain liikenneturvallisuutta parantavat varusteet voivat olla uudempia osia, jos ne sopivat kokonaisuuteen.

Niin cd-soittimet, subbarit kuin muutkin takakonttiin asennetut tauluteeveet saa siis unohtaa. Tällä hetkellä nuorin museoajoneuvo saa olla vuodelta 1982.

– Yhteenkään omaan museoautooni en ole laittanut edes radiota. Kulkupeleissä on huoltamista muutenkin ihan tarpeeksi.

Hämeen Mobilistien puheenjohtaja Pentti Kallionpää kertoo, että radio oli lisävaruste vielä 1970-luvulla.

– Samoin häikäisysuoja. Meikkipeilejäkin sai lisättyä autoihin vasta 60-luvulla.

Asiapapereiden oltava kunnossa

Karosen mukaan aluvanteet voidaan kuitenkin hyväksyä, jos ne pystytään todistamaan kuuluneen alkuperäisvarustukseen.

– Ne alkoivat yleistyä esimerkiksi 1960–70-lukujen kaaroissa.

Eli asiapapereiden, historiatietojen, käyttöohjekirjan tai vastaavien teknisten tietojen tulee olla mukana.

– Autosta olisi hyvä olla myös lyhyt historia, jonka pohjalta faktat ovat todistettavissa.

Alkavaa ruostetta ei saa näkyä laisinkaan. Ajoneuvon saa myös maalata, jos maali vastaa tehdasvärejä.

– Ei metallihohtoväriä tai helmiäislakkaa, tietenkään.

Museoautotodistusta varten mukana on oltava neljä mattapintaista valokuvaa arkistointia varten. Käytännön mukaan ajoneuvo on valokuvattava etuviistosta vasemmalta. Museotarkastusta ei tarvitse tehdä uudelleen, kun se on kerran tehty.

– Katsastusmies katsoo jatkossa, että auto ja dokumentit vastaavat toisiaan. Vuotta 1959 tai sitä vanhempi ajoneuvo pitää katsastaa neljän vuoden välein, sitä nuoremmat kahden.

TYYLINIEKKA. Suomeen muuttanut kitaristi-laulaja Nate Gibson tulee Hämeenlinnaan eturivin suomalaisten rockabilly-muusikoiden eli Kari Kunnaksen ja Jake Lähdeniemen kanssa.

Musiikintutkija ja laulaja-kitaristi Nate Gibson esiintyy tänään perjantaina Emilia-klubilla. St. Louisissa Missourissa syntynyt Nate Gibson on asunut vuoden verran Suomessa. Pääkaupungista hänen mieleensä ovat tarttuneet pannulla sihisevien makkaroiden, metsäntuoksuisten ilmanraikastimien, meren ja vastaleivotun pullan tuoksut.

Kotimaisten rockabilly-muusikoiden kanssa keikkaileva Gibson on musiikin tutkija, opiskelija ja historioitsija, joka voitti muun muassa Belmont Book Award -palkinnon parhaasta kantrimusiikkia käsittelevästä tietoteoksesta kirjallaan The Starday Story. Opinnot toivat miehen myös tänne pohjan perukoille.

– Opiskelin USA:ssa etnomusikologiaa ja yhtenä vaatimuksena oli vieraan kielen oppiminen, Gibson kertoo.

– Kaverit vihjasivat, että tukea opintoihin saa helpommin, jos valitsee jonkun vähän erikoisemman kielen. Harkitsen jonkun aikaa japania, mutta valitsin sitten suomen.

Gibson pänttäsi suomea kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja tuli sen jälkeen kolmen viikon opiskelujaksolle Vaasan yliopistoon.

– Tämä on tosi vaikea kieli, Gibson sanoo suomeksi.

– Sitä oppii parhaiten tietenkin täällä ja kun sitten vielä ihastuin Amerikassa opiskelleeseen suomalaiseen tyttöön, tulin tänne hänen perässään. Nyt opiskelen Suomen kieltä ja kulttuuria Tampereen yliopistossa.

Kipinä syttyi Bostonissa

Gibson on julkaissut kuusi albumia amerikkalaista roots-musiikkia. Tyylilajit liikkuvat rockabillystä western swingiin.

– Vihasin kantrimusiikkia, kun kasvoin lapsena Kansasissa, Gibson tunnustaa.

– Taisin olla vasta 18-vuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran rockabillyä konsertissa. Sain tehtäväkseni kirjoittaa tutkielman jostakin itselleni täysin oudosta aiheesta, joten valitsin rockabillyn ja tein haastatteluja Bostonissa. Sen homman kautta sain paljon uusia ystäviä ja siinä sivussa musiikkimakukin muuttui.

Gibson esiintyy Emilia-klubilla yhdessä kitaristi Kari Kunnaksen ja kontrabasisti Jake Lähdeniemen kanssa. Heidän lisäkseen lavalla vierailee hämeenlinnalainen pianisti Petri Lapintie.

Ohjelmistossa on Gibsonin omia kappaleita sekä valittuja paloja niin rockabillyn, bluesin, kantrin kuin honky tonkin katalogeista.

Yksi Gibsonin erikoisuuksista on hänen mieltymyksensä merirosvovitseihin. Hän julkaisi vuonna 2001 yhdessä Tim Barneyn kanssa kirjan 101 Pirate Jokes.

– Merirosvot ovat hauskoja. He murhaavat ihmisiä sekä polttavat kyliä ja silti lapset kaikkialla maailmassa rakastavat heitä. Se on koomista.

– On kuitenkin hyvin tärkeä muistaa, että merirosvovitsiä ei saa kertoa oikealle merirosvolle. Siinä voi käydä huonosti.

Nate Gibson pe 19.7. Emilia-klubilla WanajaFestin jälkeen.

Itse asiassa olen jo kyllästynyt koko aiheeseen, niin kuin moni muukin, mutta kai se on pakko taas todeta: Huippu-urheilun terävimpään kärkeen pääsee nykyisin harvassa lajissa ilman dopingia. Kirjoitin näin ensimmäisen kerran 1980-luvulla, ja sain haisevia vastalauseita. Kehityskaaren tulos on nyt levitetty kaikkien eteen.

Viimeisen viikon velloneessa joukkokäryuutisessa erikoisinta oli oikeastaan se, että USA:n huippusprintteri Tyson Gay totesi, ettei hänellä ole mitään hätävarjeluselityksiä.

Nostan hattua juoksemisella rahaa takoneelle Gaylle, koska hänen kohdallaan ”talonmies ei sekoittanut piikkejä keskenään”, tai ”hammastahnassa oli sinne kuulumatonta ainetta”. Gay tunnusti kärynneensä. Ei selitellyt ja vannonut viattomuuttaan.

On surkuhupaisaa seurata vuodesta toiseen esitettävää näytelmää, jossa kärynnyt urheilija selittää tippa linssissä viattomuuttaan. Samaan aikaan puhuja tietää itsekin, että pelkkää paskaa suustaan suoltaa.

Kävikö Gaylle niin, että hän luuli, ettei joku uusi aine näy testeissä. Suomessa on asiasta kokemusta.

Meillä kuhistaan edelleen hiihtäjien keinovalikoimista. Hiihtäjistä jo edesmennyt Mika Myllylä sekä Janne Immonen ovat myöntäneet käyttäneensä kiellettyjä aineita.

Onneksi kotimaassa on sentään myös näitä ”rehellisiä Lapin miehiä, joiden sanaan voi luottaa”. Eivät ole käyttäneet kepulikonsteja. Eivät ikinä!

Netissä seilaa sellainen dopingtieto, että kärynneitä urheilijoita on nykyisellään piirun verran alle 2 200. Heistä yleisurheilijoita kolmannes, noin 750. Heistä taas merkittävä osa on joko pikajuoksijoita, aidoilla tai ilman, sekä heittolajien edustajia.

Kilpaurheilun järkähtämätön totuus on hyvin monessa lajissa se, että ilman lääketieteen kiellettyä osa-alueen käyttöä et tule olympiavoittajaksi tai maailmanmestariksi.

Mutta onko olympialaisilla tai MM-kisoilla enää painoarvoa, kun dopingnäytteet säilötään vuosiksi, ja mitalijärjestys voi muuttua vielä seuraavalla vuosikymmenellä? Kuka nostaa alkujaan neljänneksi sijoittuneen ”puhtaan” urheilijan olympialaisten legendojen joukkoon, kun kolme edelle ehtinyt kärytetään vaikka viiden vuoden kuluttua?

Ei kukaan. Silti neljänneksi sijoittunut voi olla virallisesti olympiavoittaja.

Se kisoissa voittanut on ehtinyt tyhjentää jo sponsorien kassat, pällistellä julkisudessa ja ulosmitata menestyksensä. ”Uudelle olympiavoittajalle” jää luu käteen.

Urheilu on muuttunut ”urheiluksi”. Ennen vanhaan sanottiin, että ”nyt se urheilee hengellään”, kun meni heikoille jäille. Tai kun käveli köyttä pitkin rotkon yli. Tai kun yritti uida humalapäissään kilometrin päässä olevaan saareen.

Nyt urheilu on jo oikeasti ”urheilua”.

Mitä muuten miettivät lasten vanhemmat viedessään jälkikasvunsa liikuntaharrastuksen pariin?

Harva pohtii sitä, että nuoren mahdollinen lahjakkuus ja intomielinen urheilukipinä voivat johtaa vuosikymmenen päästä dopingkäryyn ja maineen menetykseen. Usko puhtaaseen huippu-urheiluun on tyhmyyttä, sinisilmäisyyttä pahimmillaan.

Kilpakentille patistetaan urheilemaan, ei ”urheilemaan”.

KENELLE KUULUVAT? Hämeenlinnan Talvitiellä postilaatikkoon sujautettu pahvilaatikko sisältää muun muassa koulu- armeija-, ja henkilökuvia. Laatikko sisältöinen löytyy Kaupunkiuutisten toimituksesta tuntomerkkejä vastaan.

Pahvilaatikollinen vanhoja valokuvia on päätynyt ilmeisesti tahattomasti väärään osoitteen Hämeenlinnassa.

Hämeenlinnan Talvitiellä ilmestyi viime sunnuntaina päiväaikaan omakotitalon postilaatikkoon pienehkö pahvilaatikko, jonka sisältönä on pääosin todennäköisesti 1960–70-luvuilla otettuja valokuvia sekä muutama asiakirja.

Talon nykyisellä tai entisellä omistajalla ei ole mitään sidettä valokuviin, joten ilmeisesti pahvilaatikko on toimitettu vahingossa väärään osoitteeseen.

Valokuvista selviää muun muassa se, että luokkakuvia on otettu ”Harjun yhteiskoulussa” ja yksi hääkuva Nilsiän valokuvaamossa.

Kuvien omistaja tai hänen läheisensä on palvellut asevelvollisuutensa laivastossa ja ilmeisesti jatkanut myös siviilissä merimiehenä.

Valokuvalaatikko sisältöineen on nyt Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten toimituksessa, Vanajantie 7. Sen voi noutaa tuntomerkkejä vastaan arkipäivin kello 9–16 välisenä aikana.

KISAKUNNOSSA. Janne Porvarin 250-kuutioinen menopeli on kisan jälkeisessä kunnossa, sillä maahantuoja halusi moottoripyörän näytille täksi viikonlopuksi Raumalle juuri sellaisessa kunnossa kuin se oli viimeisen ajopäivän jälkeen.

Renkolainen enduromoottoripyöräilijä Janne Porvari kokeili heinäkuun alussa omia rajojaan lajin legendaksi kohonneessa Red Bull Romaniac Hard -kisassa. Aikaisemmin suomalaiskuljettajista kisaan on tiettävästi osallistunut vain lajin legenda Kari Tiainen.

Jo heti ensimmäinen kisapäivä Romaniassa näytti, että renkolainen pystyy ajamaan aivan sarjansa maailman kärjen tahdissa, hän oli päivän osuuden kolmanneksi nopein.

Nelipäiväisen kisan kokonaismenestys kaatui toisen kisapäivän kahden tunnin remonttiin ajoreitillä. Loppusijoitus oli 17:s. Porvarin sarjassa pääsi maaliin 80 kuljettajaa. Koko kisaa osallistui reilu 350 motoristia ympäri maailman.

– Se oikeastaan yllätti, että pysyin ihan hyvin vauhdissa kärjen tuntumassa. Mitään vastaavaa en ole aikaisemmin kokenut, sillä siellä mentiin koko ajan joko jyrkkää mäkeä ylös tai alas. Vastaavia maastoja ei Suomesta edes löydy, muutaman kerran pyöränsä kanssa kuperkeikkaa heittäen vuorenkylkeä lasketellut Janne Porvari kertoo.

– Ensi vuonna uudestaan. Nyt tietää mitä on edessä. Jo se auttaa paljon. Kovaa fyysistä treeniä se tulee vaatimaan ja kaluston hyvää kuntoa, mies miettii jo vuoden päähän.

Sitä ennen hän ajaa kaikki mahdolliset kotimaiset endurokisat.

Sarjamuotoisena (mm. Turkki, Italia, Itävalta, Englanti ja P-Afrikka) ajettava Red Bull-kisa poikkeaa sikäli tavallisista endurokisoista, että mekaanikko voi huoltaa pyörää reitillä ja aina ajopäivän jälkeen. Porvarin mekaanikkona toimi hattulalaisen MP-Huollon Jyrki Savola ja yleishuoltajana Ari Ahlsten IPK-Racingista.

Helteessä 100 kg:n pyörää kantaen

Red Bull Romaniac Hard arvostetaan lajin sisällä tällä hetkellä maailman vaativimmaksi kilpailuksi. Alan asiantuntija on kuvannut kilpailua kuljettajan kannalta pelkäksi tuskaksi, johon liittyvät kaatumiset, tippumiset, haavat ja naarmut.

Rankaksi kisan tekee se, etteivät kaikkien kuljettajien taidot edes riitä ajamaan kaikkia nousuja ja laskuja, vaan satakiloista pyörää on joko työnnettävä tai kannettava pitkin vuorta.

– Päivälämpötila oli noin 30 astetta. Kyllä siellä fysiikka oli kovilla. Ajopäivällä oli minun kohdallani mittaa kolmesta viiteen tuntiin, hitaimmat jyräsivät maastossa kellon ympäri. Varmaan olivat puhki niin henkisesti kuin fyysisesti, Porvari selvittää kisan taustaa.

Maaston vaativuudesta kertoo se, että kilometreissä päiväreitti oli lyhyimmillään noin 80 km, pisimmillään 150 km. Keskinopeus ei nouse kovin hurjaksi.

– Reitillä oli esimerkiksi kallionkielekkeitä, joissa toisella puolelle oli vuorenseinä, toisella puolella pudotus rotkoon. Kanttia se vaatii.

– Hommaa vaikeuttaa merkittävästi se, että tiukoissa paikoissa osa kuljettajista epäröi ajamisensa kanssa. Syntyy ruuhkia ja se hankaloittaa oman ajorytmin löytymistä. On pakko odotella, vaikka omat rahkeet riittäisivät vaativimpienkin paikkojen ajamiseen. Omaa menoa ruuhkat hidastivat selvästi.

Äärimmäisen jyrkät vuorenrinteet pistävät miehen lisäksi myös moottoripyörän lujille. Vaikeusastetta lisää se, että korkeimmillaan reitti nousi 2 200 metrin korkeuteen.

– Minulla korkeus vaikutti korviin, välillä en kuullut juuri mitään. Moottoriin korkeus vaikuttaa, kun happea ei ole samalla tavalla kuin alankomailla ajettaessa.

Kovassa kunnossa

Pyörässä kaikkein kovimmille joutuvat jarrut ja kytkin, vaikka koko kaksipyöräinen menopeli on renkaita myöten äärimmäisien lujilla.

– Kytkimellä joutui luistattamaan paljon. Alaspäin tultiin usein takapyörä lukossa ja etujarrulla vauhtia säädelleen. Muutamia kertoja heitettiin kyllä kupperiskeikkaa, Porvari jaksaa jo nyt nauraa hurjalle menolle.

Romaniasta mies selvisi pintanaarmuilla ja mustelmilla, mutta vuosi sitten alkukesästä murtui jalka ajohommissa.

– Se hieman hidasti viime talven harjoittelun aloittamista. Nyt tietää sen, että Romanian kisaan täytyy lähteä todella kovakuntoisena. Se tietää kovaa hikoilua pitkin ensi talvea ja kevättä.

KUIN KATEDRAALI. Vankilamuseon keskikäytävä näyttää hienolta, kun valo tulvii ikkunoista. Ylätasanteelta kurkkii museoavustaja Johanna Pihlajamäki.

Sepän ahjosta. Janne Timperi esittelee museokaupassa myytäviä takorautatuotteita.

KUNNON MURIKOITA. Jari Kaseva nosteli vallihaudan kiviä kuorma-auton lavalle ja vei niitä varastoon viikonloppuna järjestettävän Wanaja Festivalin ajaksi.

MUNAMANKELI? Polkugeneraattori Museo Militariasta. Kahdenpoljettavalla laitteella tuotettiin sähköä Radiopataljoonan sähkötysluokkaa varten 1920-luvulla.

Kotimaisten matkailijoiden liikkuminen on vilkasta, vallihaudasta löytyi tykinkuula ja Historiallisen museon ovet ovat säpissä.

Torstaina ajoittain rankkanakin iskenyt sade ei jarrutellut Hämeen linnan vallihaudan kunnostustöitä. Kivityö Kaseva Oy:n työporukka tyhjenteli hautaa sekä keräsi kiviä kuorma-auton lavalle.

– Kaivinkone tuolla toisessa päässä ruoppaa lietettä pois, yrittäjä Jari Kaseva kertoo.

– Me olemme tässä purkaneet kiviä pois sellaisista paikoista, joissa on pullistumia tai sortumia. Kiven numeroidaan ja kuljetetaan tässä vaiheessa pois Wanaja-festivaalien alta. Laitamme ne sitten samoihin paikkoihin takaisin.

Toukokuussa aloitettua korjausremonttia tehdään säiden salliessa pitkälle lokakuulle ja ensi keväänä jatketaan. Vallihaudasta ei ole noussut luurankoja eikä muitakaan karmaisevia löytöjä.

– Poliisi kävi tänään hakemassa tykinkuulan, mutta muuta ihmeellistä ei ole vastaan tullut.

– Vallihaudasta on ongittu pari polkupyörää, mikroaaltouuni ja kaikenlaista pientä sälää.

Huuliharppu linnasta?

Linnan museokaupasta kerrotaan, että kesä on sujunut vilkkaasti. Väkeä on käynyt runsaasti Euroopasta, Aasiasta, Australiasta ja USA:sta.

– Minulla on sellainen tuntuma, että kotimaan matkailu on selvästi virkistynyt, kahdeksatta kesää linnassa työskentelevä lippukassanhoitaja Janne Timperi sanoo..

– Etenkin heinäkuun alku on ollut meillä kiireinen ja elokuussa odotetaan taas runsaasti ulkomaisia vieraita.

Museokaupan tuotteista muun muassa takorautaiset sakset ja korkkiruuvit tekevät kauppansa. Suosiossa ovat myös alueen löytöihin perustuvat lasiastiat. Myös aika yllättävät artikkelit kiinnostavat linnaan tulevia turisteja.

– Otimme jossakin vaiheessa kokeeksi erän huuliharppuja ja niitä on sen jälkeen myyty paljon. Munniharput myytin hetkessä loppuun.

– Nämä soittimet eivät ehkä niinkään liity vanhan linnan historiaan, mutta vankila-aikaan niissä voi nähdä yhtymäkohtia.

Museorakennus tyhjän panttina

Vankilamuseossakin on huomattu suomalaisten matkailijoiden lisääntyminen Linnanniemen alueella. Monet lunastavat aluelipun, jolla pääsee niemen kaikkiin museoihin. Aina Vallu Vankilarotan ilmestyessä vanhaan rangaistuslaitokseen suorastaan tulvii lapsiperheitä.

– Vankilamuseolla on oma erityinen viehätyksensä ja jotkut käyvät täällä useita kertoja, museoavustaja Johanna Pihlajamäki tietää.

– Joku juuri antoi palautetta, että Vankilamuseo on ensimmäinen museo, jonne hänen tyttärensä tuli vapaaehtoisesti.

Lähden kohti Historiallista museota ja hämmästyksekseni huomaan ovien olevan säpissä. Tällä hetkellä virkavapaalla olevan johtajan Tuulia Tuomen päätöksellä museon näyttelytoiminta siirtyi linnaan kesäkuun alusta. Päätöstä perusteltiin säästötarpeilla.

– Kyllä henkilökunta on hiukan ihmetellyt, miksi museo kannatti sulkea aivan matkailusesongin kynnyksellä, museoavustaja Carita Rantala tunnustaa.

– Rakennuksessa on kuitenkin kaikki lämmitykset sekä sähköt päällä ja henkilökuntaa sen pyörittämiseen olisi riittävästi. Olisihan se voinut olla avoinna vaikka syksyyn saakka.

Bunkkereista yhteistyöhön

Museo Militariaan kuuluu johtajan mukaan kiireistä hyvää. Kävijämäärät ovat nousseet ja hankkeet etenevät suunnitelmien mukaan.

– Innostusta on ilmassa, ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä, Jaakko Martikainen myhäilee.

– Paljon on vielä tekemistäkin. Ulkonäyttelyaluetta rakennetaan kiivaasti ja kolmatta kerrosta viimeistellään vielä. Raskasta kalustoa saapuu koko ajan ja viimeiset saadaan tänne elokuun alkupuoliskolla.

Linnanniemen museoiden yhteistyö saa Martikaiselta kiitosta.

– Selvästi on huomattu, että yhteislippu on tuonut meillekin lisää väkeä linnan suunnalta.

– On hienoa, että alueesta on tulossa yksi kokonaisuus sen sijaan, että kaikki kököttäisimme omissa bunkkereissamme.

TÄSTÄ LÄHTEE. Irmeli Anttila (vas.), Anna Temonen ja Elina Laine Ahoisten kylästä lähtevän kirkkopolun päässä Alimmaistenharjulla..

Vielä vajaa vuosisata sitten maaseudun asiointireissut tehtiin pääosin kävellen ja talvisin hiihtäen. Pitäjien kirkonkyliin johti syrjäkyliltä polkuja, joita pitkin taivallettiin niin kauppareissulle kuin sunnuntaikirkkoon. Taival oli aina lyhyempi kuin silloisia kärryteitä pitkin. Maantieverkosto syntyi ajan myötä pääosin juuri näille kärryteille.

Rengossa ”kirkkopolkuja” on jo osin hyödynnetty syksyisillä patikkaretkillä Ahoisten ja Nummenkylän suunnalla. Nyt renkolaiset haluavat kerätä perimätietoa kaikista mahdollisista pitäjän kirkkopoluista.

– Ahoisten kylästä Rengon kirkonkylään soljuu kirkkopolku pitkin harjumaisemia. Samaa polkua käyttivät läheisen Kaloisen kylän asukkaat. Vastaavia on varmasti muuallakin, mutta niistä tietäviä on enää hyvin vähän elossa. On viimeinen aika kuulla tietoa entisaikojen kirkkopoluista, vaikka sitten jälkipolvien perimätietona, yhtenä aktiivina perimätiedon keruussa toimiva Irmeli Anttila sanoo.

Hän oli seitsemän vuotta sitten käynnistämässä paikallisen partiolippukunta Jaakon Samoojien kanssa Syyspatikkaa, joka hyödyntää edelleen näitä vanhoja metsäisiä kirkkopolkuja. Syyskuussa on vuorossa jo seitsemäs Syyspatikka.

– Silloin etsittiin tarkoituksella juuri nämä entisaikojen metsäpolut patikointia varten. Talkoovoimin on pidetty reittejä kunnossa, sillä välillä metsää hakataan niin, että polut peittyvät, Anttila kertoo.

Jaakon Samoojien lippukunnan nykyinen puheenjohtaja Anna Temonen ja aikaisempi puheenjohtaja Elina Laine kuuluvat jo siihen sukupolveen, joka on kulkenut asiointitaipaleensa pelkästään autokyydillä. Silti historia kiinnostaa.

– On tosi mielenkiintoista kuulla tietoa näistä kulkureiteistä ja päästä itsekin kulkemaan historiallisia polkuja, Anna Temonen sanoo.

Ahoisten maamiesseurantalolta lähtevä kirkkopolku kulkee harjujen päällä (mm. Alimmaisenharju, Mutulanharju, Kakarinharju) valtaosan kirkonkylään johtavasta metsätaipaleesta. Metsätaipaleen kautta matka lyhenee noin puoleen verrattuna reilun kymmenen kilometrin maantiereittiin.

– Vastaavia polkuja on varmasti muiltakin kyliltä. Olisi hyvä saada kasaan tietoja, joiden perusteella polut voidaan määritellä ja ottaa ”uusiokäyttöön, Anttila naurahtaa.

Kaupunkilaisia kiinnostaa

Partiolaisten Syyspatikka kiinnostaa paikallisten lisäksi myös kaupungeissa asuvia. Luonnossa liikkuminen avaa silmiä monelle aikaisemmin vieraalle asialle. Hyvin merkityt reitit takaavat sen, ettei eksymään pääse. Mukana on vuosittain noin 150 patikoijaa.

– Cityihmisille monet kasvit, sienet ja jopa marjat ovat tuntemattomia. Jos meillä olisi enemmän voimavaroja, järjestäisimme patikan yhteyteen enemmän tietoiskuja. Uusia ideoita on kuitenkin tulevan syksyn tapahtumaan luvassa, Anna Temonen kertoo. Patikan taukopaikoille järjestetään esimerkiksi tutustumis- ja kokeilutehtäviä.

Syyspatikan reitit ovat 4–20 kilometrin mittaisia, reittivaihtoehtoja on useita. Pisimmillään käydään Nummenkylän maisemissa. Nummenkylän kyläaktiivit osallistuvat osaltaan taukopaikkatarjoilujen järjestämiseen.

Lähtö ja maalipaikka on Ahoisten maamiesseurantalolla, jossa on myös ruokatarjoilu patikan päätteeksi.

Vanhoista kirkkopoluista tietoja kerää Irmeli Anttila, puh. 050 349 9429.

Jussi Kulosen pihalla ei ole romuja, vaan Ladoja

Soiden herkku kypsyy ja kukoistaa myös Hämeessä

Uusi Sykäys, uudet kujeet - keikkabussissa on tilaa myös faneille

Minä, sinä vai me?

Kaupunkimaraton täyttää jälleen kadut

Hämeenlinnan pohjoiskolkassa navigaattorikin voi viedä väärille urille

Säde Sonck on tähtitatuoija

Arkiston aarre: Karpolla oli asiaa Hämeenlinnaan

Alvettulan kyläkaupassa itseleivottu myy

Pelimannien perhejuhlassa

Sami Heikkilä on torikauppias kolmannessa polvessa

Koetila juhlii viittä vuosikymmentään Hauholla

Renkoviikko alkaa tänään

Ajan patinan kuuluu näkyä museoautossa

Jenkkirokkari puhuu suomea ja rakastaa merirosvovitsejä

Urheilua vai ”urheilua”

Kenen kuvat joutuivat väärään osoitteeseen?

Janne Porvari ajoi enduropyörällä Romanian vuoristoa ylös ja alas

Linnanniemessä on ihmeteltävää

Rengon maisemista etsitään vanhoja kirkkopolkureittejä