Kaupunkiuutiset

Outi Aron myymät lastenvaatteet ovat herkkäihoisille sopivaa luomupuuvillaa, joka on myös erittäin kestävää materiaalia. Kuva: AP Sarjanto

Tapi Rajapuron HD Sunrise on toiminut pukutehtaalla jo 12 vuotta. Suojainen sijainti talon perukoilla sopii erikoisliikkeelle erittäin hyvin. Kuva: AP Sarjanto

Tulevana perjantaina Aulangontie 1:ssä pääsee kurkkaamaan entisen teollisuuskiinteistön hyörinään vähän pintaa syvemmältä. Työpajat, palvelut ja yritykset toivottavat kaupunkilaiset tervetulleiksi ToukoTohinat -tapahtumaan kello 14-18, jolloin ovet ovat avoinna kaikille kiinnostuneille.

Monet toimijat ovat olleet pukutehtaalla vuosikausia, mutta tieto niiden olemassaolosta tai tarjonnasta ei välttämättä ole kiirinyt kaikkien korviin. Luotsi-säätiön kierrätyspalvelusta voi ostaa edullisesti käytettyjä huonekaluja, astioita ja muuta kodin irtaimistoa.

- Haemme pientä korvausta vastaan sellaista hyväkuntoista tavaraa, jolla on ihmisten silmissä vielä myyntiarvoa, kierrätyspalvelun päällikkö Seppo Vuorivirta kertoo.

- Täällä käy noin sata asiakasta joka päivä ja vanhat huonekalut kiinnostavat selvästi eniten.

Luomuvaatetta herkkäihoisille

Luotsin myymälän yläpuolella on Hämeenlinnan seudun 4H-yhdistyksen nuorten työpaja Tikki. Pajassa tutustutaan työelämän perusasioihin ja totutellaan arjen rytmiin.

- Teemme keväästä syksyyn hyvinkin paljon piha- ja puutarhatöitä, kehityspäällikkö Arto Mäkinen sanoo.

- Täällä pukutehtaalla tehdään myös Hauholla toimivan pajan puuesineiden viimeistelytöitä, kuten maalauksia ja lakkauksia. Linnunpönttöjä on mennyt tänä keväänä varmaan 200 kappaletta.

Lisäksi tuunataan ihmisten lahjoittamia polkupyöriä, joista valtaosa myydään Kantolan suurkirpputorilla.

Nuoret tulevat työpajalle työvoimapalveluiden kautta tai sosiaalisista syistä. Töiden lisäksi on tarjolla tietoa sekä neuvontaa monissa arkeen liittyvissä asioissa terveydenhuollosta vakuutuksiin, eikä virkistystoimintaakaan ole unohdettu.

Tapahtuman aikana pajassa on muun muassa keppihepparata ja kasvomaalausta. Pihassa olevaan autoon kerätään vanhaa sähkötavaraa.

Työpajan perältä löytyy ekologinen lastenvaatekauppa Nosh Company. Vuonna 2009 Helsingissä perustetun ja runsaasti nettimyyntiä harrastavan firman varasto ja logistiikan pääpaikka on nykyään Hämeenlinnassa. Valikoimaa on vauvoista 152-senttisille ja vaatteet tehdään suomalaisten omistamassa tehtaassa Portugalissa.

- Luomupuuvillasta valmistetut tuotteet sopivat herkkäihoisille lapsille, jopa sellaisille, jolla on atooppinen iho, tuotepäällikkö Outi Aro vakuuttaa.

- Tuotteet suunnitellut Hanna Rannila halusi yhdistää tämän erikoisominaisuuden ekologisuuteen sekä kestävyyteen ja laadukkuuteen.

Palvelujakin pitää tarjota

Kolmannessa kerroksessa on liikuntakeskus Piukat Paikat & Kovat kundit. Kuntosaleille pääsee perjantaina harjoittelemaan ja kokeilemaan laitteita ilmaiseksi. Hämeen Sanomat uutisoi viime lauantaina pukutehtaan purkamisaikeista ja suunnitelmasta alueen kaavoittamisesta kerrostaloiksi. Kuntosaliyrittäjää uutinen ihmetyttää.

- Asiakkaat jo ehtivät hiukan pelästyä, mutta ei tuollainen asia ihan noin vain etene, Marjo Eskola arvelee.

- Minulla on ainakin viiden vuoden vuokrasopimus, enkä ole sitä kyllä purkamassa. Liikutamme tuhansia asiakkaita vuosittain. Taloja ollaan nyt tekemässä joka paikkaan, mutta täytyyhän ihmisille palvelujakin olla.

Harley-Davidsonin moottoripyörien myyntiin ja huoltoihin vihkiytynyt HD Sunrise on viihtynyt pukutehtaan perukoilla jo 12 vuotta.

- Harrikoiden erikoisliikkeitä on Suomessa erittäin vähän. Meillä käy asiakkaita Helsingistä, Tampereelta ja Lahdesta sekä Porista ja Raumalta, Tapi Rajapuro kertoo.

- Olemme spesiaalialalla. Tämä on intohimoisten harrastajien laji ja keski-ikä pyörii siinä 50 kieppeillä. Viime vuosina naisia on tullut yhä enemmän mukaan.

Tohinoissa ovat mukana myös improvisaatioita järjestävä Eräs-teatteri, jalkojenhoitaja Terhi Säämänen, K-Market ja Sokerileipuri Suominen. Tapahtumassa on arvonta, jonka palkintona on lahjakortteja.

ToukoTohinat pe 17.5. klo 14-18 Valtion pukutehtaan talossa.

Kun Korkein oikeus tai Korkein hallinto-oikeus julistaa päätöksen, se on vähän kuin intiaanipäällikkö wanhan ajan länkkäreissä: "Ugh, olen puhunut!"

Siinä se nyt on, kiveen hakattuna, KHO:n ratkaisu vakuussopimuksesta.

Päättyvällä viikolla Korkein hallinto-oikeus (KHO) moitti valtiovarainministeriötä Kreikan vakuussopimuksen salaamisesta. KHO linjasi tiistaina julkistamassaan päätöksessä, että Kreikan vakaussopimus on Suomen julkisuuslain perusteella julkinen asiakirja, josta voidaan pitää salassa pelkästään pankkien tunnistetiedot.

Ugh!

Kokonaan eri sivujuonne on se, että oliko lopulta kyseessä sopimus vai sitoumus? Joku kirje jollekin se joka tapauksessa oli, jonka liitetekstejä haluttiin piilotella.

Koska asia piti viedä oikeuteen saakka, löytyi sekä voittaja että häviäjä. Karkeasti ottaen suomalainen poliittinen oppositio ja media voittivat, hallitus tuli jyrätyksi.

Ugh!

Mielenkiintoista tässä asiakokonaisuudessa on se, että hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää arvioi ratkaisua niin, että tämä lopputulos oli selvää jo silloin, kun valtiovarainministeriö teki salaamislinjauksensa.

Ministeriö toimi proffan mielestä siis vastoin parempaa tietoaan. Kansalaisen kannalta julma lähestymistapa vallanpitäjiltä, kun tehdään muuta kuin laki määrää.

Mutta voiko tässä menossa enää mitään muuta odottaa...

Ugh!

Salaamispäätöstä puolustelivat aikanaan laveasti sekä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) että pääministeri Jyrki Katainen (kok.), jonka mielestä sopimus voitiin pitää salaisena nimenomaan julkisuuslain mukaisesti. Saman lain, jonka pohjalta KHO teki ratkaisunsa.

Nyt vastuu ulkoistettiin ministeriön virkamiehille. Rahaministeri väitti pokkana, että päätöksenteossa toimittiin ministeriön virkamiesten ja juristien ohjeitten mukaan. Enhän minä, mutta toverit ja kaverit…

Ugh!

Kun mitään jälkisanktiota ei tunnu Suomessa olevan, niin vastaavia salailupäätöksiä tulee jatkossakin. Sehän on suomalainen poliittinen tapa, ettei omista röhlömeistä seuraa mitään seuraamuksia. Onhan se nähty ja koettu.

Ugh!

Ei tarvitse olla kummoinen yhteiskuntakentän seuraaja, kun tähän valtakunnalliseen päätökseen löytää paikallisen näkökulman.

Viimeiset vuodet Hämeenlinnassa on kiistelty toistuvasti siitä, ovatko kunnallisissa yhtiöissä tehtävät päätökset salaisia vai eivät. Vallitseva poliittinen kulttuuri on ollut maton alle lakaisun kannalla. Turpa kiinni ja pulinat pois.

Vastuulliset päättäjät ovat ainakin tähän saakka lähestyneet asiaa aina niin, että kuntalaisille kerrotaan julkisuuteen vain se mikä on pakko, kaikki muu salataan. Visusti.

KHO:n linjauksen henki on puolestaan se, että on kerrottava kaikki mahdollinen, salata saa vain jos lain mukaan siihen on pakko.

Lähestymistavoissa on vissi ero!

Ugh!

Projektipäällikkö Minna Heikkilä (vas.) ja läheisverkosto-ohjaaja Kati Sankala tuovat projektin avulla lisätukea muistisairaille ja heidän läheisilleen. Kuva: Markku Wiik

Omaishoitaja jää hyvin usein yksin hoidettavansa rinnalle. Muistisairaan omaishoitaja on vieläkin enemmän vaaravyöhykkeessä "erakoitua" omaisensa kanssa.

Muistisairautta kohtaan on edelleen myös valtavasti ennakkoluuloja. Moni kokee suorastaan häpeää omaisensa sairaudesta.

- Omaishoitajan lähipiiri voisi nykyistä enemmän kantaa huolta ja vastuuta myös hoitajan jaksamisesta. Vastuuta voi jakaa ainakin hetkellisesti, Kanta-Hämeen Muistiyhdistyksen projektipäällikkö Minna Heikkilä sanoo.

- Asian esille ottaminen on usein hankalaa, omaishoitajalla voi olla monenlaisia paineita asian kanssa. Itse muistisairaus voidaan kokea häpeälliseksi ja araksi asiaksi, samoin omasta jaksamisesta puhuminen, Minna Heikkilä toteaa.

Hän vetää vuoteen 2017 kestävää Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa Lähde-projektia, jonka tavoitteena on kohentaa muistisairaiden ja heidän läheistensä arkea. Hämeenlinna on projektin pilotti. Toiminta laajenee syksyllä ensi vuonna Hattulaan ja Janakkalaan, seuraavina vuosina Forssaan ja Riihimäelle.

Projektilla pyritään jakamaan entistä enemmän tietoa omaishoitajille ja lähipiirille muistisairaan kohtaamisesta ja heidän kanssa toimimisestaan. Valmiuksien ja konkreettisten apukeinojen tarjoamisella helpotetaan arkielämää.

- Muistisairauden etenemistä voi hidastaa. Voi tarjota myös mielekästä tekemistä, kun keinovalikoima on tiedossa, toimintaterapeutti, läheisverkosto-ohjaaja Kati Sankala muistuttaa. Hän tulee lähivuosien aikana jalkautumaan muistisairaiden perheisiin.

"Sairasta ei saa unohtaa"

Muistisairaan omaishoitajan rinnalle kaivataan nykyistä enemmän lähipiiriä, joka antaa vakituiselle hoitajalle mahdollisuuden palautumiseen. Arkirutiineista poikkeaminen on usein myös sairaalle virkistävä hetki.

- Kohtasin vasta perheen, jossa poika tuli ulkoiluttamaan pitkästä aikaa muistisairasta isäänsä. Perheen äiti sai lepohetken, mutta isälle itselleen tapaus oli niin merkittävä tunnekokemus kuohu, että hän puhui tapaamisesta pitkään, vaikka muuten ei juuri muistanut lähitapahtumia, Minna Heikkilä kertoo.

Hän myös painottaa, että useissa tapauksissa perheyhteisö on ottanut vastuuta esimerkiksi jakamalla vierailuvuoroja.

Minna Heikkilä ja Kati Sankala painottavat, että muistisairaan itsensä kannalta on erittäin tärkeää ja voimauttavaa, jos myös vanhat tutut kaveri- ja harrastuspiireistä käyvät tervehtimässä.

- Pelkkä korttiringin, urheiluseuran tai harrastajaporukan tutun kaverin näkeminen voi olla hyvin merkityksellinen. Emme ole osanneet vielä hyödyntää tätä ryhmää muistisairaan hoidossa, kaksikko sanoo suomalaisesta tavasta huolehtia muistisairaista ihmisistä.

Lähde-projekti järjestää Hämeenlinnassa Wetterin auditoriossa ensi torstaina 23.5. klo 12-15 Välitä! -seminaarin, jossa projektia esitellään tarkemmin. Mukana on muun muassa 25-vuotisjuhlavuottaan viettävän Muistiliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen. Seminaarissa puhutaan myös ikääntyvän ihmisen ravinnosta viikko-ohjelman merkityksestä. Tilaisuus on kaikille avoin.

Jukolan päiväkodin 3-5-vuotiaiden ryhmässä Saperen ensiaskelia on otettu ruokailussa, jossa lapset saavat rakentaa itse mieleisensä annoksen. Lautasen täyttäminen aloitetaan salaatista.

Lasten ruokailutottumukset urautuvat jo varhain. Valtakunnallisen Sapere-ruokakasvatushankkeen vetäjän Arja Lyytikäisen mukaan lapsi saa pohjan makumieltymyksiinsä jo äidin raskausaikana.

- Meillä on luontainen mieltymys makeaan ja suolaiseen. Jos lähtökohdat ovat kapeat jo lapsen alkutaipaleella, on haastavaa oppia syömään monipuolisesti myöhemmässä iässä.

Lyytikäisen mukaan makumieltymysten kehittäminen vaatii harjoittelua. Nykypäivänä perheiden ruuanlaittoaika kilpailee monien asioiden kanssa. Kiireen vuoksi lapset näkevät entistä vähemmän ruuan valmistusta kotonaan.

- Ruokakokemukset jäävät suppeiksi, jos jokainen ateria alkaa vain mikroaaltouunin pimahduksella tai valmiilla annoksella. Ruokailutottumusten muutos näkyy muun muassa siten, että mehut, keksit ja makeiset ovat kiilanneet kasvisten ja hedelmien edelle.

Lyytikäisen mukaan käsite "ruualla ei saa leikkiä" on jo vanhentunut. Lapsi nimenomaan oppii leikin ja oman tutkimisen kautta. Sapere perustuu aistikokemuksiin, joiden kautta lapsi oppii uusia asioita ruokamaailmasta: elintarvikkeista, ruuasta, ruuan alkuperästä ja sen valmistuksesta.

Aisteja voi oppia hallitsemaan paremmin, ja niitä voi myös harjaantua käyttämään monipuolisesti.

- Lapsi syö kaikilla aisteilla. Syömiseen vaikuttavat näkö, haju, kuulo, tunto ja maku, joka tulee vasta viimeisenä, kun lapsi laittaa ruuan suuhun.

- Pelkkä perunoiden pesu voi olla lapselle elämyksellinen tutkimusretki. Perunassa on silmuja, kuoppia ja siitä voi nähdä lapsen mielikuvituksella erilaisia hahmoja. Lapsissa näkyy luontainen uteliaisuus ruokaan, he vain tarvitsevat ohjausta.

Ulos ja ruokaretkille

Lyytikäinen ei kehota jättämään pakaste- tai einesruokia kokonaan pois listalta. Niiden rinnalle voisi lisätä tavalliset, tuoreet raaka-aineet ja niihin liittyvät ruokaretket perheen kesken.

- Lapsi tarvitsevat reititystä. Lapsi tietää vasta useamman maistelukerran jälkeen, mikä on hänen lempiruokansa.

Monet vanhemmat saattavat kamppailla kotona lastensa kanssa ruokapöydässä, kun jälkikasvulle ei kelpaakaan tietty ruoka.

- Lasta ei saa pakottaa syömään. Pieni lapsi on kuitenkin luonteeltaan utelias, ja sitä voisi hyödyntää ruoanlaitossa.

Mitä enemmän lapsi osallistuu ruokien tekemiseen, sitä enemmän hän ruoasta innostuu.

- Lapsen voi viedä ruuan alkulähteille tekemällä vaikka toriretkiä, menemällä ukin kanssa kalalle tai mummon kanssa marjametsään. Se on arjen yhdessäoloa lapsen kanssa, jossa hän oppii ruuasta tutustumisen, ihmettelyn ja leikin kautta.

Tunnistettavat ruoka-annokset

Lyytikäinen luonnehtii käytännön olosuhteita haastaviksi.

- Vanhempia huolettaa, jos lapsi syö huonosti. Esimerkiksi vuorotöiden takia arjen kulttuuri on haavoittuva. Viikonloppuisin, kun on vähemmän kiire, olisi hyvä käyttää lapsen kanssa aikaa ruoan tuunaamiseen.

Lyytikäisen mukaan on ensisijaisen tärkeää muistaa, että jokainen lapsi on yksilö.

- Luonne ja temperamentti vaikuttavat, ruoan aistiminen on yksilöllistä. Jos ruoka tuoksuu tai maistuu aikuisen mielestä hyvältä, ei lapsi välttämättä koe samaa.

Karvas, suolainen tai hapan maku voivat sulkea suun hyvinkin nopeasti.

- Olisi hyvä kunnioittaa lapsen omaa kokemusta. Silloin tarvitaan aikuisten mallia, malttia ja vuorovaikutustaitoja.

Sapere on antanut paljon uusia ajatuksia paitsi lapsille, myös aikuisille eri päiväkodeissa noin 50 kunnassa.

- Muun muassa biojäte on vähentynyt, kun lapset ovat innostuneet syömään enemmän. On koettu, että lapset syövät hirveän hyvin salaattia, kun se on oikeassa muodossa eli sormipaloina tai ryhmäsalaattina.

Lyytikäisen mukaan terveellisen elämäntavan oppimiseen ja järjestämiseen tarvitaan kustannusajattelun sijaan hieman vaivannäköä.

- Siihen tarvitaan innokkuutta, halukkuutta ja valmiuksia, jotka tukevat lapsen osallistumisen mahdollisuutta ja harjoitteita. Kunnissa se tarkoittaa etenkin yhteistyötä.

Jukolassa edetään pienin askelin

Hiljattain Hämeenlinnassa pidetty Sapere-seminaari herätti sen verran kiinnostusta, että ainakin Jukolan varhaiskasvatuskeskuksessa on otettu aisteihin perustuvan ruokakasvatusmenetelmän ensiaskelia.

- Uuden maistaminen on lapselle monesti vaikeaa. Pieni muutos koskee ruokailua, jossa tarjoilemme ensimmäisenä salaatin. Lapsi innostuu ruokailusta enemmän, kun hän saa koota ruoka- ja salaattiannoksen itse mielensä mukaan, lastenhoitaja Tuulikki Tikka kertoo.

Aistien yhteistyön tuloksena syntyy ruokaelämys. Tikan mukaan päiväkodin kevätjuhliin on suunnitteilla ruokaan liittyvä aistirata.

- Etenemme pienin askelin. Olisi hienoa, jos saisimme ruokakasvatuksen käynnistettyä kunnolla ensi syksynä. Vanhemmille on luvassa asiasta tiedotteita.

Puutarhuri Timo Koskinen löysi vadelmapensaasta hetkessä kourallisen lehtokotiloita. Pihojen usein epäsiisteiksi jääneet reuna-alueet ovat etanoiden lempipaikkoja.

Hämeenlinnassa lähinnä Sairion ja Aulangon seudun vitsauksena pidetty lehtokotilo on levinnyt jo kaikkialle kaupunkiin.

- Hämeenlinnan itäpuolen lehtomaiset maisemat ovat sopineet tälle nilviäiselle erityisen hyvin, mutta nyt sitä esiintyy jo joka puolella. Laajemmalti se on kulkeutunut Forssaan, Tammelaan ja Lempäälän suuntaan, puutarhuri Timo Koskinen kertoo.

- Tänne meille se on todennäköisesti tullut Porvoon suunnalta, jossa kotilo-ongelma kasvoi takavuosina räjähdysmäisesti. Siksi lehtokotiloa kutsutaankin ammattipiireissä usein Porvoon etanaksi.

Koskinen on puutarha-alan yrittäjä, joka on toiminut pitkään myös opettajana Lepaalla. Lehtokotilo on hänelle tuttu riesa, eikä etanamyrkkyjen käyttö ole hänen mielestään ollenkaan huono ajatus. Kaupoista saa siroteltavia syöttivalmisteita, jotka tappavat kotiloita tehokkaasti. Ansat täytyy vain usein uusia sateen jälkeen.

- Ihmiset suhtautuvat näihin asioihin aika tunneperäisesti, kun lehdissä on jatkuvasti lööppejä esimerkiksi elintarvikkeiden epäpuhtauksista.

- Moni viljelee pihallaan pienimuotoisesti jotain syötävää ja pelkää ehkä myrkkyjen kulkeutuvan lautaselle. Markkinoilla olevista myrkyistä Ferromol on rautasulfaattia, jota voidaan aivan hyvin käyttää vihannesviljelyn yhteydessä. Mesurolia voi käyttää kukkapenkissä, mutta sitä ei suositella yrttien tai vihannesten kaveriksi.

Rajaamalla apua

Kotiloiden kulkua istutuksiin voi estää tuhka- tai kalkkikivirajoilla. Pieniä alueita voi rajata myös kaupasta ostettavilla metalliesteillä.

- Etanoiden lempipaikkoja ovat ojanpientareet ja heinikot, joten ne kokoontuvat erityisesti puutarhan reuna-alueille. Niiden siistiminen auttaa, samoin kuin nurmikon säännöllinen leikkaaminen, Koskinen neuvoo.

- Itse jätän laiskana puutarhurina esimerkiksi syksyn lehdet korjaamatta, koska ne parantavat maaperää. Nurjana puolena tässä on se, että lehdet auttavat kotiloiden talvehtimista. Voikukka on kotiloiden todellista herkkua, joten niiden kitkeminen auttaa ja siitä kannattaa sopia yhdessä koko asuma-alueen ihmisten kanssa.

Jotkut maallikot arvelevat, että lehtokotiloiden tuottama haitta puutarhoille on loppujen lopuksi käytännössä vain kosmeettinen, mutta Koskinen on eri mieltä.

- Lehtokotilot syövät lehtiä, joiden kautta kasvi saa ravintonsa. Jos kotilomäärät ovat suuria, kyllä yksi salaattipenkki katoaa parempiin suihin yhdessä hujauksessa.

- Tämän lajin etana popsii päivässä oman painonsa verran lehtisilppua. Ne voivat mennä myös havuihin ja olen kerran löytänyt kartiovalkokuusesta 30 kotiloa. Se puu oli jyystetty aika loppuun.

Varma tapa vähentää puutarhan etanoita on kerätä ne pois säännöllisin väliajoin, pudottaa ne kiehuvaan veteen ja pistää sen jälkeen sekajätteeseen.

- Kotiloiden tallominen ei kannata, koska paikalla kerääntyy raatoja syöviä lajitovereita, jotka vain tästä ruokavaliosta vahvistuvat.

- Nyt kotiloista on todella paljon, mutta tilanne saattaa muuttua. Kyseessä on luonnonkanta, joka jossain vaiheessa degeneroituu, seuraa katastrofi ja luonnon tasapaino palautuu jälleen.

Täytyy olla oma taivas, muuten on vain muiden helvetti. Näin luki joulukuussa luokan taululla Hietaniemenkadun Domuksella. Käsiala näytti runoilija Risto Ahdin käsialalta. Miten oikeassa Risto onkaan!

Miten me rakennamme taivaamme ja kuinka paljon niitä on? Meillä kaikilla on esimerkiksi kappaleita, jotka seuraavat läpi elämän.

Lapsena ehdoton lempibiisini oli Hiski Salomaan (oik. Hiskias Möttö) Lännen Lokari. Odotin sitä aina Metsäradiosta ja annoin harmaalle kissalleni nimeksi Hiski.

Kun peruskoulun neljännellä luokalla piti esiintyä, pukeudun Villin Lännen asuun, kiipesin jakkaralle leikkihaitarini kanssa ja lauloin Lännen Lokarin. Kun yleisö taputti esityksen jälkeen, seisoin jakkaralla ja taputin takaisin heille, kunnes opettaja haki minut pois.

Valitettavasti vitonen tuli siitäkin lauluesityksestä, musikaali ei ollut vielä saavuttanut Hauhoa.

Saman koulun musiikintunnilla opettaja kysyi jokaisen lempibiisin. Sen jälkeen siitä keskusteltiin ja opettaja soitti kappaleen levyltä. Tietenkin lastenlaulut olivat suosituimpia.

Koska Lännen Lokaria ei löytynyt, halusin kuulla juuri sen Irwinin biisin, jossa lauletaan, että yhdet vielä ja sitten lasku. Minut ohitettiin nopeasti.

Samaisella tunnilla naapurissa asuva kaksi vuotta vanhempi serkkuni, nykyinen maa- ja metsätalousministeri, halusi kuulla Markku Aron Jestas sentään.

Hänetkin ohitettiin nopeasti.

Ehkä serkku oli silloin pikkuisen rennompi. Nykyisinhän hänen mielestään ihmisillä on liikaa vapaa-aikaa.

Tarina kertoo, että Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki vihasi Lännen Lokaria niin paljon, että hän rikkoi levyn toimittajien nähden.

Jotenkin alitajuisesti olen halunnut kiertää biisin paikkoja. Lähes kaikki olen kohta nähnyt. Hiski Salomaa käytti itse säveltämässään ja sanoittamassaan Lännen Lokarissa fingelskaa. Piutti on oikeasti Butten kaivoskaupunki.

Kun reilu kymmenen vuotta sitten Kalliovuorilla Greyhound-bussi saapui yöllä baarin edessä olevalle pysäkille, oli meneillään niin hirveä kapakkatappelu, että saapastelin takaisin bussiin ja päätin tutustua kaivoskaupunkielämään Butten sijaan vasta Retulaakissa (Red Lodge).

Nyt pöydälläni on Lonely Planetin Alaska-opas. Tasan viikon kuluttua olen lentokoneessa matkalla Reykjavikistä Anchorageen läntiseen Alaskaan. Lauloihan Hiski Salomaa, että olen kulkenut maita ja mantereita ja Alaskan tuntureita.

Ja Lännen Lokarin lopun allekirjoitan aina.

Vaekka mualiman myrskyt meitä tuuvittaa, niin vapaus se varmasti voettaa.

Mistä meidät muistetaan? Euroviisuissa Suomen edustaja Krista Siegfrids koukutti tyttöpusullaan median, mutta Tanskan Emmelie vei silti voiton. Mediatemppu ei siis auttanut pisteiden keräämisessä, ja tuloksena oli kolmanneksi viimeinen sija 24 finalistin joukossa. Suomalaisartisti loi euroviisuissa hyviä kontakteja, mutta kuinka käy pitkässä juoksussa?

Julkisuudella on sellainen omituinen piirre, ettei sitä voi täysin hallita, vaikka haluaisikin. Ilmiön ovat saaneet tuta monet julkisuuden henkilöt. Usein täysin epäoleelliset asiat saavat runsaasti huomiota mediassa, ja lopulta henkilö muistetaankin vain tokaisuistaan tai kömmähdyksistään, ei ansioistaan.

Vaikka puolueet nykyisin käyttävätkin imagokonsultteja ja piiloutuvat huolellisesti luodun brändin taakse, ei sekään aina auta. Esimerkiksi pääministeri Jyrki Katainen jäänee historiaan ”fantastisena” pääministerinä.

Unohtumattomia lausahduksia ovat suoltaneet muutkin silmäätekevät: Suomen pääministerin Harri Holkerin klassiseksi lentäväksi lauseeksi muodostui hänen Kokoomuksen puoluetilaisuudessa 1990 lausumansa ärsyyntynyt kommentti toimittajan kysymykseen hänen mahdollisesta presidenttiehdokkuudestaan vuoden 1994 vaaleissa: ”Minä juon nyt kahvia.”

Presidentti Mauno Koivisto tokaisi vaalipuheensa loppulauseeksi pyrkiessään toiselle presidenttikaudelle: ”Kyllä se siitä.” Ilmiömäiset lauseet elävät yhä omaa elämäänsä.

Vanhemmat polvet muistavat myös, kuinka presidentti Kekkonen kiipesi palmuun Tunisian matkallaan 1965. Tapauksen ikuisti valokuvaaja Kalle Kultala.

Ulkoministeri Väinö Leskinen syöpyi ihmisten mieliin kanniskellessaan muovikassia valtiovierailulta palatessaan 1970. Helsingin Sanomien kuvaajan Martti Peltosen otos kassia roikottavasta ulkoministeristä suoraryhtisen Kekkosen rinnalla valittiin tuolloin vuoden lehtikuvaksi.

Erityisesti urheilussa on kunnostauduttu ikimuistoisten epäolennaisuuksien saralla. Tämän vuoden jääkiekon MM-turnaus muistetaan, ei urheilullisista ansioistaan, vaan Juhani Tammisen värikkäästä pukeutumisesta.

Hiihtolegenda Juha Miedosta tulee ensimmäisenä mieleen hänen kirvelevä sadasosasekunnin tappionsa Lake Placidin talviolympialaisissa 1980.

Entistä hiihtäjää ja nykyistä Kokoomuksen kansanedustajaa Marjo Matikainen-Kallströmiä tuskin muistetaan poliittisesta urastaan, vaan huudostaan ”Havuja, perkele!” Oberstdorfin MM-kisoissa 1987.

Todellinen lentävien lauseiden legenda puolestaan on keihäänheittäjän Seppo Rädyn lausahdus ”Saksa on paska maa”.

Joskus mediatemput ovat tietoisia, kuten Siegfridsin tapauksessa. Ilmiöt voivat kuitenkin alkaa elää omaa elämäänsä niin lehdissä, TV:ssä kuin sosiaalisessa mediassakin. Tietoisetkin mediatemput saattavat kääntyä itseään vastaan. Muistetaanko Krista Siegfrids lopulta musiikistaan ja ansioistaan artistina, vaiko pelkästään tyttöpususta, jää nähtäväksi.

TARKAT TARKASTAJAT. Tarkastuslautakuntaa vetivät viime nelivuotiskaudella puheenjohtaja Raija Niemi ja varapuheenjohtaja Pekka Kääriäinen.

– Perustetaan yhtenäiskoulu Lahdensivuntien nykyiseen HAMKin kiinteistöön, ja siirretään Kaurialan yläkoulun ja Myllymäen alakoulun toiminnot sinne. Kaurialan koulutontti on kaupungin kannalta erittäin arvokas. Myllymäen koululle voi miettiä uutta käyttötarkoitusta.

Ajatus on Hämeenlinnan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Iisakki Kiemungin (sd.). Hän esitti sen kaupungin viime vuoden arviointikertomuksen luovutustilaisuudessa.

– Kaupungin on joka tapauksessa myytävä ja jalostettava merkittävästi nykyistä kiinteistömassaa. Tämä olisi yksi tapa saada kaupungin kassaan lisätulioja vähentää käyttömenoja, Kiemunki pohtii ”yksityisajatteluna” syntynyttä kouluideaansa.

Ajatuksen toteutuminen on pitkässä kuusessa, sillä se vaatii päätöksen uudesta rakennuksesta Innoparkiin mahdollisesti siirtyvälle HAMKille, itse rakentamisen ja muuton. Aikaa menee vuosia.

– Kaurialan yläkoulun rakennuskokonaisuus ei ole enää tätä päivää. Tontti on myös erittäin arvokas, Kiemunki pohtii Kaurialan koulun tulevaisuutta.

Taloudesta pyyhkeitä

Kaupungin taloutta painaa jatkossa oman kiinteistömassan lisäksi keskussairaalan ennakoitavissa oleva remontti sekä sairaanhoitopiirin alajäämät.

– Talous on silti paremmassa kunnossa kuin äkkiseltään näyttää, vt. kaupunginjohtaja Juha Isosuo vakuutti.

Kaupungin viime vuoden arviointikertomuksessa annettiin pyyhkeitä taloudenpidosta: ”Kaupungin taloudellinen tilanne on heikentynyt. Tasapainotus ja toimenpideohjelma eivät ole toteutuneet aiempien päätösten mukaisesti.”

Tarkastuslautakunta pitää välttämättömänä, että kestäviin talouden tasapainotus- ja sopeutumistoimiin ryhdytään välittömästi ja toimenpideohjelma ajantasaistetaan ja täsmennetään.

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sari Rautio (kok.) puolittain jo lupasi päivitetyn ohjelman valmiiksi jouluun mennessä. Hänen mielestään Hämeenlinnassa on uudistettu muihin kuntiin verrattuna toimintoja jo rohkeasti:

– Se helpottaa tulevaisuuden työtä.

Myös Iisakki Kiemunki totesi kaupungissa tarvittavan ”uutta tuottavuushyppyä”.

Tarkastuslautakunnan puheenjohtaja Raija Niemi (sd.) sanoi kaupungin taloudenpidolta vaadittavan erityistä tarkkuutta ja malttia myös jatkossa.

– Nyt on tehty kolmessa vuodessa merkittävä alijäämä.

MAAN KAMARALLA. Pop up -ravintola veti kansaa hyppytornin juurelle pitkin lauantai-iltapäivää.

KAKSIKKO JA MÄKI. Satu Oksanen (vas.) ja Kati Lahtinen on liki rakastuneet taustalla kohoavaan Ahvenioston hyppyrimäkeen. - Hävittää sitä ei ainakaan saa.

Ahveniston hyppyrimäki on tarkoitukseensa käyttökelvoton, mutta jykevyydessään pistämätön Hämeenlinnan maamerkki. Moni hämeenlinnalainen olisi valmis pistämään pommin tornin persuuksiin ja räjäyttämään koko rohjon maan tasalle.

Kaupunki on tehnyt periaatepäätöksen kolossin purkamisesta. Kaupungilla ei tosin ole rahaa edes hävittämiseen, saati kunnostamiseen. Hyppytorni seisoo siis ylväästi paikallaan myös tulevaisuudessa.

Purkamisen ja tuhoamisen ajatusvirtaa vastaan melovat hämeenlinnalaiset Kati Lahtinen ja Satu Oksanen. Viranomaisten käsittelyssä on jo kaksikon laatimat yhdistyspaperit Hämeenlinnan Hyppyrimäki -yhdistyksen perustamiseksi. Kaksikko etsii koko ajan rahoittajia betonikolossin hengenpitimiksi.

Paikkakuntalaisten mielenkiinnon kohottamiseksi viime lauantaina myytiin hernesoppaa, kahvia ja vohveleita pop up-ravintolassa. Väkeä ainakin riitti aurinkoisessa kelissä.

Uutta viritystä on suunnitteilla ensi talveksi. Silloin on tarkoitus järjestää lumeen liittyvät tapahtuma hyppyrimäen alatulosrinteessä – vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyisi helposti.

– Tämä on kauaksi näkyvä Hämeenlinnan maamerkki. Ahveniston hyppyrimäen siluetin havaitessaan tietää tulleensa Hämeenlinnaan, naiskaksikko perustelee intoaan säilyttää moottoriradan kupeessa jököttävä betonijärkäle.

Molemmat ovat saaneet kokea poikkeukselliselle idealle tyypillisen vastaanoton: osa naureskelee hourupäisyydelle, osa antaa tukea innostukselle. Tukijoita varten on siis yhdistys jo nousemassa.

– Meitä on kuultu kaupungin puolelta aidosti kiinnostuneina, Lahtinen ja Oksanen kertovat keskusteluissa virkamiesjohdon kanssa.

Iltalenkillä välähti

Kati Lahtinen ja Satu Oksanen ovat pohtineet hyppyrimäkeä ainakin ravintola-/kahvilatoiminnan paikaksi sekä erinomaiseksi yritysmarkkinoinnin tyyssijaksi – näkyvyyttä liki taivaankannessa.

– Vielä ei ole sponsoria löytynyt, muuta en tässä vaiheessa sano, Satu Lahtinen toteaa salaperäisesti.

Ilmeisesti siis jotain on siis viritteillä…

Naiskaksikko on asunut hyppyrimäen tuntumassa liki koko ikänsä. Vain opiskeluvuodet menivät muualla.

– Varsinainen ajatus hyppyrimäen säilyttämisestä syntyi iltalenkillä, kun olin tässä maisemassa, Kati Lahtinen kertoo.

– Miksei esimerkiksi kahvilaa.

Hieman pitemmän pohdinnan jälkeen naiset olisivat valmiita perustamaan kahvilan hyppyrimäen juurelle, ei itse torniin.

– Vesi ja vessa olisivat ongelma, kaksikko myötää. Maankamaralla tämä ei olisi enää este.

– Tornissa on yllättävän paljon tilaa monessa kerroksessa. Kyllä sinne voisi rakentaa vaikka minkälaiset lounge-tilat, naiset haaveilevat.

Synkkä ja aavemainen

1969 rakennettu hyppyrimäki näkyy varsinkin Tampereen suunnasta Hämeenlinnaa lähestyttäessä jo kaukaa. Moottoritielle piirtyy kuva kelpo suomalaisesta mäkitornista.

Totuus on kaukana siitä. 1969 kolossi rakennettiin puolustusvoimien suunnitelmien innoittamana. Hämeenlinnasta piti tulla sotilasurheilussa talvilajien harjoituskeskus. Tarvittiin siis hyppyrimäki. Puolustusvoimat piti yhdet kunnon kisat Apparalla, sen jälkeen suunnitelmat muuttuivat.

Tämän päivän urheilullisiin tarpeisiin mäestä ei ole mihinkään. Se on väärää vuosimallia, kukaan nykyhyppääjistä ei siihen nousisi vaikka kokonaisuus olisi muuten kunnossa.

Harva hämeenlinnalainenkaan on käynyt käsin koskettelemassa vuosikymmeniä ylväänä paahteessa, tuulessa ja tuiskussa patinoitunutta rakennelmaa.

– Viime talvena rakenteet tutkittiin tarkasti. Betoni ei ole rapautunut, vaan on edelleen hyvässä kunnossa. Mitään romahdusvaaraa ei siis ole näköpiirissä, Satu Oksanen kertoo.

– Odotamme edelleen lopullista raporttia, mutta jo tiedetään, että rakennuksena se on kunnossa.

Vuosien varrella kaikki irtonainen on tietysti rikottu, kuinkas muuten.

HUVIPUISTO SÄÄN ARMOILLA. Suomen sääherkimmän huvipuiston Puuhamaan yleisilme uudistuu tänä vuonna jonkin verran.

Tervakosken Puuhamaassa jos missä toivotaan lämpimiä ja aurinkoisia kesäpäiviä.

– Olemme Suomen sääherkin huvipuisto, sateisuus ja viileys näkyvät heti kävijämäärissä. Viime kesänä jäimme budjetoidusta kävijämäärästä juuri kehnojen säiden takia, kenttäpäällikkö Antero Salmenoja huomauttaa.

Puuhamaa avaa ovensa 3.6. ja on auki 11.8. saakka. Ainoan poikkeuksen tekee lauantai 8.6, jolloin Puuhamaa on varattu yksityistilaisuudelle.

Viime kesänä Puuhamaa sai uuden vesiliukumäen. Täksi kesäksi ei vesipuiston puolelle ole luvassa mitään uutta, mutta puiston yleisilme kuitenkin jonkin verran uudistuu.

– Infopiste, joka on ollut sisäänkäynnin yhteydessä, muutetaan keskeisemmälle paikalle puistossa, minkä ansiosta asiakaspalvelumme paranee. Sisäänkäyntialue muuttaa muotoaan.

Tunkua kesätöihin

Salmenojan mukaan Puuhamaa on Puuhamaa, eikä sitä voi verrata muihin vesi- tai huvipuistoihin.

– Etelä-Suomi on markkina-aluettamme. Ulkomaalaisten kävijöiden osuus on marginaalinen.

Puuhamaa otti täksi kesäksi 140 nuorta kesätyöntekijää, joista puolet on uusia. Puuhamaa on Hämeenlinnan seudulla merkittävä kesätyönantaja.

– Hakijoita oli 350–400, joista noin 250 haastateltiin. Edelliskesän työntekijöillä on aina etuoikeus seuraavan kesän työpaikkoihin. Työllistämme monista muista kesätyönantajista poiketen vuosittain myös kymmenkunta alle 16-vuotiasta nuorta, sanoo Salmenoja.

SIRPALEET. Jaakonsaaren moottorisahan rikkoneet metallinkappaleet ja niiden sisääntulojälkiä puussa.

VUODESTA 2000. Hätilän kirkon edustalla seisovan muistomerkin haljennut kivi löydettiin läheisestä metsästä.

PUUN SYDÄMESSÄ. Pekka Jaakonsaari näyttää, millaista jälkeä sirpaleet tekivät mäntyyn tunkeutuessaan. Hätilän ja Sairion rajamailla oleva alue sai niskaansa suuren osan rautatieasemalle tarkoitetuista pommeista.

Talvisodan tuhoisin ilmahyökkäys vaati 14 kuolonuhria.

Kun Pekka Jaakonsaaren moottorisaha karahti metalliin, hän muisti heti naapureiden kertomat tarinat. Pekantiellä asuva Pekka Jaakonsaari päätti alkutalvesta hankkiutua eroon talon kulmalla seisoskelevasta vanhasta männystä. Kun ammattimiehet olivat hoitaneet kaadon, Jaakonsaari ryhtyi pätkimään ja pilkkomaan mäntyä polttopuiksi.

– Moottorisaha osui metalliin, kipinät sinkoilivat ja terä oli saman tien sökö, hän kertoo.

– Arvasin heti, mistä oli kysymys, koska olen lukenut kirjoituksia Hätilän pommituksesta ja kuullut siitä myös kauan seudulla asuneilta ihmisiltä.

Jaakonsaari ryhtyi varovaisesti kaivamaan esille metalliklönttiä, jota hän epäili pomminsirpaleeksi.

– Kuka sitä nyt sataprosenttisesti menee sanomaan, mikä metalli on kyseessä, mutta puusta löytyi aivan selkeä aukko, josta pala on mennyt sisään. Naapurit ovat jutelleet, että kyllä Hätilän männyissä metallia riittää.

Kohteena asema

Talvisodan aikana Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä oli useita sotilaallisia kohteita ja kaupunkia pommitettiin kahdeksan kertaa. Jatkosodan aikana Hämeenlinnaa ei pommitettu lainkaan. Tuhoisin ja ainoa kuolonuhreja vaatinut ilmahyökkäys tapahtui 13. tammikuuta 1940. Ilmahälytys annettiin kello 13.50 ja pommitus alkoi 14.08.

Hyökkäykseen osallistui kahdeksan neuvostoliittolaista konetta ja kohteina olivat rautatieasema sekä Kantolanniemi. Suuri osa pommeista putosi Vanajaveteen, Sairioon ja Klerckerin kalliolle. Rautatie ja asema välttyivät tuhoilta, mutta pommitus vaati 14 ihmisen hengen. Useimmat surmansa saaneista olivat puolustuslaitoksen varikon työntekijöitä. Suurin osa uhreista oli maalaiskunnan kirjoissa, koska Sairio ei tuolloin vielä kuulunut Hämeenlinnaan. Lisäksi 12 henkilöä haavoittui vaikeasti ja 10 lievemmin.

Pommituksen muistomerkki on Hätilän kirkon edustalla. Kiven pystyttivät Hätilä-Sairion asukasyhdistys sekä Hämeenlinnan kaupunki ja seurakunta. Muistomerkin keskeltä haljennut kivi löydettiin metsästä kirkon takaa. Muistomerkki paljastettiin pommituksen 60-vuotismuistopäivänä 13. tammikuuta vuonna 2000.

Lähteet: Y.S. Koskimies, Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944 (Karisto), Hämeenlinnan kaupungin nettisivut.

VÄRILOISTEESSA. Miss Tina eli Tiina Pyper on stripannut vuosikymmenen ajan. ”Viihde-esiintyminen on kutsumusammatti, ei mikään viimeinen oljenkorsi”, hän huomauttaa.

Kello on 20.25. Yökerhon takahuoneen vessassa käy sutina, kun Tiina Pyper, 35, hipsuttaa puuteria poskipäilleen hehkulampun valossa. Hän valmistautuu Hannibal-yökerhon keskiviikon ensimmäiseen striptease-esitykseen.

Pukuhuoneesta on glamour kaukana. Pyper vaihtaa ylleen esiintymisasunsa juomakorien ja oluttynnyrien keskellä. Reilun 10 minuutin kuluttua hän olisi lavalla ilman rihman kiertämää.

– Siiviilissä olen tavallinen ujo suomalainen. Jännitän huomion keskipisteenä olemista. Kun kävelen lavalle, muutun toiseksi ihmiseksi.

Mielipiteiden jakaja

Juuri ennen h-hetkeä ilmoitetaan, että ensimmäinen show peruuntuu. Armeijan poikien iltalomat roihuavat kamiinassa.

– Sääli. He ovat hyvin käyttäytyvää yleisöä, josta joku pääsee aina show´hun mukaan.

Seuraava esitys alkaa vasta puolilta öin. Sinne tulee totutusti väkeä.

– Välillä työ on odottelua. Viihdyn strippausten välissä omissa oloissani. Baarimikon työssä ehdin kuunnella juopuneiden juttuja tarpeeksi. Joskus löytyy kivaakin juttuseuraa.

Pyper on huomannut kymmenvuotisen uransa aikana, kuinka striptease jakaa mielipiteitä. Alalla tarvitaan paksua nahkaa.

– Valitettavasti jotkut pitävät yhä meitä alkoholisoituneina ja jopa prostituoituina. Viihde-esiintyminen on kutsumusammatti, ei mikään viimeinen oljenkorsi. Moniko olisi valmis antautumaan yleisön armoille pelkän rahan takia?

Stripparit eivät säästy likapyykiltä.

– Ikävä kyllä niin naiset kuin miehetkin heittävät välillä aika rumaa kommenttia. Ehdotellaan baarin vessaa tai haukutaan suoraan huoraksi. Onneksi suurin osa palautteesta on positiivista ja rakentavaa.

Tanssin monitaituri

Striptease ei ole esiintymismuotona arvostetuimmasta päästä.

– Baletti- ja nykytanssin esiintyjät heiluvat lavalla aika vähissä vaatteissa, silti niitä pidetään taiteena.

Pyper kuuluu Jenni Siltasen luotsaaman Zeni´s - viihdeohjelmatoimiston kastiin. Monitaituri tanssii myös burleskiryhmässä Zeni´s Sparkling Stars.

– Burleskissa ryhmän koreografia suunnitellaan ja toteutetaan millintarkasti. Soolostrippauksessa taas saan heittäytyä vapaaseen improvisaatioon.

Notkean Pyperin valttina on akrobatia. Kiitos kehonhallinnasta kuuluu telinevoimistelu- ja tanssitaustalle, joissa hän on ollut Suomen kärkikastia. Pyper kuului pikkutyttönä maata kiertäneeseen sirkusryhmään. Hän olisi päässyt myös Englantiin opiskelemaan draamaa.

– Rakastan esiintymistä. Siihen jää koukkuun. Näyttelijäopinnot jäivät kuitenkin väliin, kun tapasin nykyisen mieheni. Siitä on jo 10 vuotta. Työ ei ole pelkästään tanssimista vaan suurimmalta osaltaan suunnittelua, asioiden järjestelyä ja ajokilometrejä.

– Hyvänä viikkona keikkoja kertyy kaksi, joskus jopa kolme. Niillä ei rikastu, mutta tulee toimeen.

Stripparin on pidettävä huolta tärkeimmistä työkaluistaan; mielestä ja kehosta. Pyper treenaa viidesti viikossa. Koti-illoista on pyhitetty siivut myös tankotanssiharjoitteille.

– Opin jo lapsena liikkumaan. Se on myös hyvä tapa nollata työasiat mielestä.

Tämän kaiken päälle mahtuu vielä ohjelmien ja pukujen suunnittelua.

– Tanssikeikkoja teen ympäri Suomea, joten kilometrejä kertyy vuodessa paljon.

Kokemuksen kautta

On keskiyö. Showmusiikki kolahtaa yleisöön. Pellavapäinen poika vapauttaa sisäisen kreisibailaajansa ja hoippuu estradille varkain ilman paitaa. Miss Tina eli Tiina Pyper ohjaa innokkaan bilettäjän yleisön puolelle. Vaatteiden vähentyessä rytmikkäästi yleisö alkaa mylviä. Esitys päättyy suosionosoituksiin.

– Aina välillä käy ylilyöntejä, illan tähti hymyilee.

Tanssija tietää, että klubien kiertämisen on vielä väistyttävä uusien unelmien tieltä. Pyperin haaveissa olisi työskennellä ohjaajana tanssin, tankotanssin ja burleskin parissa.

– Suunnitelmissa on suunnata ohjaajakoulutukseen. Koska liikunta on lähellä sydäntäni, haluaisin jakaa sen iloa myös muille.

Tiina Pyper

tanssija, strippari, baarimikko ja yrittäjä

syntynyt 22.3.1978

avioliitossa

harrastaa liikuntaa, vaatteiden ompelua ja korujen askartelua

”Ole aina rohkeasti oma itsesi ja elä joka hetkessä täysillä”

Eräs sananlasku kertoo, että on myöhäistä yrittää vetäistä takaisin, kun housuihin on turahtanut. Ei pidä sekään enää paikkaansa. Harvase päivä näemme lehdissä ilmoituksen, jossa kauppapaikat ilmoittelevat takaisinvedosta. Useimmiten syynä on juuri suolistolle sopimattomien eväitten tarjoaminen. Suomalaisen suolisto ei ole kestänyt tänne ulkomailta rahdattuja einesten aineksia. Niiden seassa saattaa olla jopa myrkyllisiä siemeniä. Takaisinveto on hiukan myöhäistä, kun housut ovat jo pyykissä.

Mikähän viehtymys meillä suomalaisilla on hakea tai ostaa kuratauteja? Usein unelmalomaa kaukomailla viettänyt on kertonut sivulauseessa, että hyvin meni, mutta kolme päivää oli ripuli. Senkö takia meille pitää rahdata niin paljon ruokaa ulkomailta, että köyhempikin saa saman lomamatkakokemuksen? Kauppa perustelee kaukohankintojaan saatavuudella ja erityisesti hinnalla. Ihan pätevä syy, mutta on kokonaistaloudellisesti arveluttava.

Ratkaisun avaimet eivät ole kauppojen sisäänostajilla, he toimivat kaupan ehdoilla. Kaupan ehtoja voi muuttaa vain asiakas. Mitäpä, jos tirkisteltäisiin ne erittäin pienellä painetut tekstit. Niistä saattaa löytyä lähtömaa. Ostettaisiin vain suomalaista, silloin joutuisi kauppa hankkimaan kotimaan evästä. Tuoreilta pieruilta vältyttäisiin. Monen juhlan jälkipyykin ovat aiheuttaneet vieraan vallan alla kasvaneet marjat. Mitä mieltä olette ohjeesta, että rajan takaa tuodut pakastemarjat on keitettävä ennen syöntiä? Keitetty mansikka tai vadelma on varmaan hieno juhlakakun koristeena.

Olen aina luullut ja vieläkin kuullut väitettävän, että yhteiskuntamme suojelee ihmisiä. Suojeleeko se myös näiltä vatsanpuruilta? Ei tunnu suojelevan. Juoksemme direktiivien, ulkoistamisten ja vapaan kaupan talutusnuorassa. Näillä verukkeilla on kuulemma pakko sallia kaikenlaisten eväiden pääsy Suomeen. Tähän pitäisi saada korjaus. Kaikki keinot on etsittävä, millä suomalaista laatutuotetta saataisiin kilpailukykyiseksi. Keino ei ole suomalaisen tuotteen polkumyynti, vaan verotusinnovaatioiden tai vastaavien maksujen käyttäminen maahan tunkeville tuotteille.

Kaikista eniten tähän asiaan voimme vaikuttaa me itse. Ostamme suomalaista ja lähituotetta, emme vain puhu niistä. Kymppi kuussa suomalaiseen tuotteeseen lisää työllisyyttä kymmenellä tuhannella työllistyvällä. Mikäli tämä ei huvita, niin yrittäkää pidätellä, ettei tarvitse vetää takaisin. Saattaa koittaa päivä, että ryyneissänne on sahanpuruja. Turha siitäkään on rutista, se on sitten puuhevosesta lähtöisin oleva skandaali. Toivottavasti puuhevonen oli suomalaisen puusepänteollisuuden tuote.

Mona Koskelan ohjauksessa rapuveitsen käyttöä harjoittelivat Cia Henriksson, Emma Hämäläinen, Oskari Niskanen ja Joona Pietilä sekä Veikko Tirronen ja Aapo Kiviahde, joita kuvassa ei näy. Kuva: Marjatta Hinkkala

Omaa onkea valmistivat Veikko Mökkälän ohjauksessa Pyry Pilli-Sihvola, Eljas Tirronen, Ami Rantala ja Emilia Onttonen.

- Hyvää oli, parempaa kuin kreetalaiset. Söin kaksi ja lisäksi toisen ravun sisältä löytynyttä mätiä, kertoi Harvialan koulun kakkosluokkalainen Otto Tirronen imaistessaan mehut ravun saksien sisältä. Veistä hän käytti jo kohtalaisen näppärästi.

Silver Moonilla Vanajalle tehdyllä retkellä rapuveitsen käyttöön ja saksiniekoilla herkutteluun oppilaita ohjasivat Mika Soramäki ja Petri Mäkinen, kalojen tunnistamisessa avusti Mikko Tiainen Vanajavesikeskuksesta.

Mentoreina päivän teeman, ravun käsittelyssä toimivat myös muutamat viidennen ja kuudennen luokan oppilaat. Heillä taidot olivat jo hallussa ja takanaan muutama vuosi aikaisemmin tehty rapuretki. Alakoululaisista useimmille jo rapuveitsi oli uusi tuttavuus ja punaiseksi keitettyä saksiniekkaa piti ennen tarttumista katsoa useamman kerran.

Veitsellä vääntäen

Turvalliseen veitsen käyttöön opasti nuorempiaan kädestä pitäen viidesluokkalainen Mona Koskela. Päästäkseen saksen lihaan käsiksi oli tartuttava veitseen napakalla otteella.

- Veitsen käyttö on ehkä vähän vaikeaa, mutta saksen sisältä löytynyt liha oli hyvää, totesivat kolmasluokkalaiset Miska Metsämattila ja Miro Pajukangas.

Rapua lupasi maistaa neljäsluokkalainen Elmeri Ervasti, vaikka ei etukäteen saksiniekasta innostunut. Sen sijaan hän tutkaili tarkkaan kalojen tunnistustehtävään pakasteesta näytille nostettuja, läpinäkyviin muovipakkauksiin esille laitettuja sinttejä. Kalojen hän sanoi tulleen tutuiksi kalakirjan kuvista.

Kolmasluokkalaiset Sanni Ahonen ja Milja Hyypijev onnistuivat tunnistamaan seitsemästä kalasta neljä.

- Numero seitsemän oli varmasti ahven, totesivat tehtävien kimpussa pähkäilleet tytöt. Molemmille kala maistuu ruokapöydässä, erityisesti savustettuna.

Silver Moonin sisätiloissa kalannarraamisen perusvälineen, ongen valmistamisen saloihin oppilaita ohjasivat Veikko Mökkälä, Arimo Matinmäki Hämeenlinnan Kuhaveljistä. ja Mikko Tiainen.

Siiman kiertämiseen keskittyneet ekaluokkalaiset Ami Rantala ja Emilia Onttonen lupasivat kokeilla kalaonnea tuota pikaa. Syötiksi koukkuun kaavailivat neljäsluokkalaiset Jarkko Kivi ja Noel Vähäjylkkä matoja ja taikinapalaa. He kertoivat taitavansa myös saadun saaliin ongesta irrottamisen.

Kotimaisia herkkuja

Rapuretken herkkuja, Heimon Kalasta hankittuja - tähän aikaan vuodesta pakastettuja rapuja kuvasi Mika Soramäki todelliseksi lähiruoaksi. Maistiaisiksi rapuja oli varattu kaksi kullekin. Mukana oppilailla oli koulusta saadut eväät, joten nälkä ei reissussa yllättänyt niitäkään, joille eivät saksiniekat maistuneet.

Opettaja Marjo Toivosen mukaan Harvialan koulussa retkipäivää oli odotettu kovasti. Rapu oli monelle uusi kokemus, puhumattakaan sen syömisestä.

- Etukäteisvalmisteluissa käytiin läpi myös se miten käyttäytyä laivalla. Sovimme, että pienissä tiloissa ja portaissa pyritään liikkumaan vain kävellen. Sopimukseen kuului myös, että roskat pudotetaan niille kuuluvaan paikkaan, ei reelingin yli.

Oppilaiden aurinkoisen rapuretken mahdollistivat taloudellisesti Harvialan osakaskunta, Vanajavesikeskus ja Hämeen Kalatalouskeskus.

Silver Moonin ohjaimissa olivat kapteeni Jari Niemi ja matruusi Teemu Jalli. Tyynellä selällä saivat myös oppilaista monet tilaisuuden tarttua hetkeksi laivan ruoriin.

Mistä me täällä Hämeenlinnassa muistamme päättyneen jääkiekkokauden 2012 – 2013? Muistamme sen monistakin eri asioista, jotka ovat yksinomaan hieno mainittavaa ja muisteltavaa.

Isossa kuvassa hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun uskottavuus palautui entiselle, hyvälle tasolleen.

Kyse on siitä, että HPK:n lippulaiva eli liigajoukkue pelasi fantastisen kauden monilla eri mittareilla.

Menestystä tuli riittävästi, joukkueen peli-ilme sulatti katsojien sydämet, ottelutapahtuma kaikkineen kiipesi aivan SM-liigaseurojen eliittiin, markkinoinnissa onnistuttiin ja myös talouden osalta viivan alle taisi jäädä tavoitteen mukainen lukema.

Organisaationa Kerho nousi melkoisesta sillasta, jonka syntyjuuret johtava niinkin kauas kuin mestaruuskevääseen 2006. Vaikka matkalla tähän päivään mahtui yksi hopeakausi, voidaan puhua sen seitsemän vuoden kujanjuoksusta. Seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa vuotta, niinhän sitä sanotaan isossa pelikirjassa.

Nyt näkymät ovat hyvät. Ei ole haihattelua ajatella, että luvassa olisi seitsemisen parempaa lätkäkautta Pallokerhon vaiheilla. Uskon, että virheistä on opittu ja uusia viisaampia linjauksia on tehty.

Junioreiden esiinmarssi

Eräs sattuman, pakon tai korkeintaan puoliksi järjen sanelema juttu oli, että HPK alkoi nostaa liigajoukkueen harjoitusrinkiin ja lopulta ihan pelaavaan kokoonpanoon kaupungin omia poikia. Ensi olivat Teemu Rautiainen ja Otto Paajanen, päättyneellä kaudella porukka täydentyi Juuso Vainiolla, Robert Leinolla ja lopulta myös Ville Järveläisellä.

Kun ei ollut rahaa ostaa pelaajia ulkopuolelta, oli turvattava omaan juniorituotantoon. Ja toki oli onnekasta, että nämä nuoret pelaajat olivat sen tason pelimiehiä, että heidän varaan voitiin alkaa rakentaa. Asetelman pohja oli siinä, että vaikka liiga-Kerholla meni vähän miten sattui, samaan aikaan juniori-HPK:ssa oli tehty jo vuosien ajan huikean hyvää työtä.

Eikä se ole mikään tyhjä lause, kun sanotaan, että katsojat haluavat nähdä jäällä oman kaupungin poikia. Niin se vain menee. Samalla, kun Pallokerhon markkinointi otti edistysaskeleita, oli myös mitä markkinoida – muun muassa näitä omia nuoria lupauksia.

Valmennus onnistui

Olen jo moneen kertaan todennut, että Ari-Pekka Selin oli HPK:n näköinen päävalmentajavalinta, hänen henkilöönsä tiivistyy isohko osa Kerhon paluuta parrasvaloihin. Kiitosta on annettava myös apuvalmentaja Pasi Arvoselle ja maalivahtikoutsi Kari Lehtoselle.

Mielestäni Pallokerho oli siinä suhteessa kaikkineen onnekas, että se pääsi maistamaan menestystä yltämällä suoraan pudotuspeleihin, mutta niin organisaatiolle kuin joukkueelle kuin yleisölle kuin yhteistyökumppaneille jäi silti nälkää ensi sesongin suhteen. Ei makeaa mahan täydeltä.

Liigajoukkueen rakentaminen on tarkkaa puuhaa, sillä pelaaja-agentit osaavat vedättää pelaajilleen viimeisen hinnan ja ylikin. Muistan, kun 2000-luvun alussa Harri Lintumäen johdolla HPK:ssa mietittiin ja pähkittiin väsymykseen asti yksittäisiä pelaajavalintoja. Näyttäisi, että nyt Kerhossa on palattu samalle tiellä. Hutikuteja ei saa tulla. Ja ainahan voi mieluummin kiskaista junioripuolen pakasta jonkun oman nuoren pelaajan kehiin, jos on vähänkin epävarmaa hankinnan suhteen.

Junioripuolella menestystä

Toki päättynyt kausi muistetaan myös siitä, että Olli Salon A-juniorit voittivat sensaatiomaisesti Suomen mestaruuden. Juttu on niin kova, ettei sen arvoa ihan helposti edes ymmärretä.

Jääkiekkoilu on kuitenkin ykkösurheilulaji Suomessa. Laji kutsuu puoleensa valtavia massoja ja eri seuroissa tehdään päivittäin ankarasti töitä ammattimaisissa olosuhteissa.

Tässä kilpajuoksussa piikkipaikalle yltäminen on, kuten sanoin: sensaatio. Hämeenlinnassa on monia muita paikkakuntia pienemmät pelaajamäärät, joten täällä valmentajien ja pelaajien on tehtävä asiat vain yksinkertaisesti paremmin kuin muualla.

Toinen lähes yhtä suuri ilonaihe oli Timo Nurmen valmentamien B2-junioreiden niin ikään saavuttaman Suomen mestaruus. Tuo saavutus kielii, siitä, että hämeenlinnalaisessa jääkiekkoilussa on junioripuolella leveyttä. B2 on ikäluokka, johon monet liigaorganisaatiotkin ovat alkaneet panostaa kunnolla.

Lisäksi hyviä orastavia tuloksia saavutettiin myös nuoremmassa C:ssä, C:ssä ja B-junioreissa. Valmennuspäällikkö Timo Lehkosen johdolla on löydetty malli, jossa joukkuemenestys, -pelaaminen ja yksilöiden kehittäminen kättelevät toisiaan. Ne eivät sulje toisiaan pois, päinvastoin.

Jukka Jalonen päätti tyylikkäästi

Myös eräänlaista hämeenlinnalaista jääkiekkohistoriaa koettiin kauden päätteeksi, kun Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen koutsasi viimeisen turnauksensa Leijonissa. Täältä jääkiekkokaupungista kansakunnan kaapin päälle kiivennyt Jalonen repi kaiken irti puulaakijengistään.

Vaikka nälkä kasvaa syödessä, voidaan Leijonien osalta olla erittäin tyytyväisiä MM-kisojen neljänteen sijaan. Toki se harmittaa, että pronssi oli Lauri Korpikosken rankkarimaalia vaille hyppysissä, mutta minkäs teet.

Tässä kohtaa minä johtavana analyytikkona vetäydyn kesäloman viettoon. Jos jääkiekkoilun jumalat suovat, palaan palstalleni ensi syksynä. Hyvää kesää teille kaikille lukijoilleni!

Rusakonpoikaset Paavo ja Viiksi saivat väliaikaisen kodin omakotitalon autotallista, kunnes ovat riittävän isoja palaamaan takaisin luontoon. Kuva: Hanna Kytölä

Hämeenlinnalaisella omakotikadulla sijaitsevan omakotitalon nurmikolta löytyi helluntaisunnuntaina viisi suloista rusakonpoikasta. "Koska kolme poikasista raadeltiin miltei silmiemme alla röyhkeiden varisten toimesta, päättivät naapuruston lapset ottaa kaksi jäljelle jäänyttä turvaan hoiviinsa", kertoi Hanna Kytölä.

Poikaset olivat löydettäessä arviolta 1–2 vuorokauden ikäisiä. Niitä ruokitaan äidinmaidonkorvikkeella ja salaatinlehdillä.

Rusakkoveljeksillä on tietenkin myös nimet: Paavo ja Viiksi. Toistaiseksi pikku pupuset asustavat autotallissa banaanilaatikossa, josta pääsevät syliin siliteltäviksi, ruohikolle nuuhkimaan ilmaa, maistelemaan ruohoa ja peuhaamaan. Tarkoituksena on voimistaa poikasia niin, että heidät voisi muutaman viikon kuluttua päästää takaisin luontoon.

Fannar Smári pisti parastaan Arxin rampeilla. Skeittailu oli osa Nordic Meetingin nuorten pajatoimintaa. Kuva: Toni Rasinkangas

Verkatehtaalla nähtiin keskiviikkona salamavalojen välkkeessä toinen toistaan huimempia temppuja, kun lasten ja nuorten kulttuurikeskus Arxin eteen rakennetulla radalla hurjasteli toistakymmentä nuorta rullalautailijaa.

Skeitti-, valokuvaus-, ja musiikkipajat olivat osa Hämeenlinnan kaupungin isännöimää Pohjoisten ystävyyskaupunkien Nordic Meeting –tapahtumaa.

- Olemme touhunneet yhdessä kahdesta viiteen tuntia päivässä. Tarkoituksena on, että nuoret tapaisivat toisiaan ilman raja-aitoja yhteisen harrastuksen kautta, skeittipajaa ohjannut Peik Erhola selventää.

Hämeensaaren puisto ihastutti

Janus Breki, 14, ja Fannar Smári, 15, olivat saapuneet Hämeenlinnaan Islannin Hafnarfjördur´sta saakka.

- Hienointa skeittaamisessa on kaverit, hyvä henki ja, niin no, skeittaaminen, viime kesänä harrastuksensa aloittanut Breki luettelee.

Skedepojat kertovat tutustuneensa ulkomaisiin hengenheimolaisiinsa. He vierailivat viikon aikana muun muassa Hauhon koululla, Iittalassa Hukarin nuorisotalolla ja Lepaalla sekä pääsivät patikoinnin ja keilaamisen makuun Aulangolla. Erityisesti Hämeensaaren skeittipuisto herätti ihastusta islantilaiskaksikossa.

- Suomalaiset ovat paitsi mukavia tyyppejä, myös kovia rullalautailijoita. Se varmaan johtuu siitä, että täällä on coolimmat skeittipaikat kuin Islannissa, neljä vuotta laudalla temppuillut ja kisojakin voittanut Smári arvioi.

Nuorten puuhastelu huipentui perjantaina eri pajojen pitämiin esityksiin Vanaja-salissa pidetyssä gaalaillassa.

Kuuden kaupungin ystävyysverkosto

Ystävyyskaupunkien vierailun aikana Raatihuoneessa pidettiin myös englanninkielinen seminaari, jonka teemana oli ikäihmisten ja nuorten kohtaaminen. Vieraat tutustuivat muun muassa Voutilakeskukseen, suomalaiseen koulujärjestelmään ja nähtävyyksiin.

Hämeenlinnan ja Pohjola-Nordenin isännöimään, tänään lauantaina päättyvään viikon mittaisen tapahtumaan osallistui noin 200 vierasta. Nordic Meeting toteutetaan joka toinen vuosi. Pohjoisten ystävyyskaupunkien verkostossa on Hämeenlinnan lisäksi Norjan Baerum, Tanskan Frederiksberg, Islannin Hafnarfjördur, Viron Tartto ja Ruotsin Uppsala. Kukin ystävyyskaupunki isännöi tapahtumaa vuorollaan.

Timo Knuuttila uskoo soitinmyymälöiden selviytyvän taistelusta nettikauppaa vastaan. "Meillä asiakas voi kuitenkin testata soitinta, saa opastusta asiantuntijalta ja huollot sekä takuut pelaavat", hän sanoo.

Timo "Dave" Knuuttila on palvellut hämeenlinnalaisia soittajia ja musiikinharrastajia ikuisuuden, mutta nyt on vahdinvaihdon aika. TV-Sävelen myymälänhoitaja lähtee eläkkeelle toukokuun päätteeksi oltuaan samassa pestissä tasan 40 vuotta.

- Varmaan aika harvinaista, että ihmiselle tullaan kotiin tarjoamaan työpaikkaa, mutta niin minulle kävi, Knuuttila muistelee.

- Kauppias Tauno Tyrylä tuli toukokuussa 1973 meille kotiin Hämeentielle kysymään minua soitinmyymälän vetäjäksi. Siihen koukkuun sitten jäin. Monenlaista soittajaa on sen jälkeen nähty ja kuunneltu tuhansia tarinoita.

Kun Mietaa urkuja soitti

Matkan varrella Knuuttila on kokenut alan vaihtelut, trendit ja suoranaiset buumit. Uransa alussa hän pääsi vielä todistamaan harmonikkojen kulta-aikaa.

- Kun kaupungissa oli markkinat, isännät tulivat kylille ja rahaa oli taskussa. Meillä oli hyllyssä aina 30-40 hanuria, sekä uusia että vaihdokkeja.

- Kitarat olivat siihen aikaan Landolaa. Amerikkalaisia kitaroita oli vain helsinkiläisillä, mutta meillä hämeenlinnalaisilla ei ollut sellaisiin varaa.

1970-luvun lopulla tulivat uudenlaiset, sähköiset kosketinsoittimet, joita kansa kutsui mutkattomasti uruiksi. Hiihtäjä Juha Miedonkin markkinoimia soittopelejä myytiin TV-Sävelessä satoja kappaleita vuodessa.

- Kitara on kuitenkin ollut vuosien varrella se kestosuosikki, jonka ympärillä homma on pyörinyt, Knuuttila pohtii.

- Sähkökitaroiden myynti lähti huimaan nousuun, kun Japanista ja myöhemmin Kiinasta alkoi tulla kopioita, joihin tavallisilla ihmisillä oli jo varaa.

Knuuttilan mieleen on jäänyt myös karaoke-laitteiden maihinnousu.

- Salmisen Hasan kanssa otettiin VHS-kasetilla pyöriviä juttuja jo 1990-luvun alussa, mutta arvelimme, ettei buumi ehkä kestä pitkään.

- Suosio osoittautui kuitenkin kestäväksi ja oli kuumimmillaan kymmenisen vuotta sitten. Edelleen laitteita myydään paljon ja karaokea lauletaan niin laivoissa kuin baareissakin.

Rumpaleista tuli muusikoita

Tämän päivän trendeistä musiikkikaupan konkari nostaa esiin rumpujen ja lyömäsoitinten suosion lisääntymisen.

- Rumpalit ovat nousseet bändeissä taustalta eturiviin ja heitä on alettu arvostaa soittajina.

- Nykyään rumpaleilla on mahdollisuus saada hyvää koulutus ja kovat nimet ovat tulleet tunnetuiksi.

"Dave" on itsekin kuokkinut sarkansa muusikkona, sillä hän teki ravintolakeikkoja 1960-lopulta aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Kitaraa hän on soittanut päivittäin ja aikoo jatkaa samaan tapaan myös eläkkeellä. Muita harrastuksia ovat melonta, kuntosali, matkailu ja "tilanhoito".

- Jään hyvillä mielin eläkkeelle, koska jälkeeni jää hyvä remmi hoitamaan myymälää, Knuuttila sanoo.

- Ei muuta kuin kiitos kaikille ja soitellaan!

Daven läksiäiskahvit TV-Sävelessä pe 31.5. klo 12-17.

Aimo Naapuri istuu kasipyörätraktorin pukilla, joka taipuu monenlaisiin tarpeisiin aina puunkuljetuksesta lumilinkoukseen.

Neko kehitti nykyaikaisen version pyöröharasta. Laitteen osat valmistetaan kotimaassa ja kootaan Neko Oy:ssä.

Perinteistä rikas hämeenlinnalainen lannoiteyritys Neko Oy on harvoja kotimaisia yrityksiä, joka tarjoaa niin ammattilaisille kuin kotipuutarhureille laajan valikoiman puutarhan lannoitteita ja hoitoaineita. Tuoteperhe täyttää myös maanviljelijöiden tarpeet.

Yhtiö laajensi viime vuonna palvelutarjontaansa myös kone- ja puutarhan oheistuotepuolelle. Toimialalle on tyypillistä, että kilpailijat ovat valtavia maailmanlaajuisia yrityksiä.

Aimo ja Simo Naapurin omistama perheyritys täytti pari vuotta sitten jo 70 vuotta. Lannoitealalla yritys on keskittynyt 1950-luvulta alkaen. Yhtiön kärkituote on ollut vuodesta 1962 myynnissä ollut Neko Kasviravinne.

Nekon asiakaskunta rakentuu kaupungeista ja kunnista, seurakunnista, kauppapuutarhoista ja kukkakaupoista, joiden kautta tavoitetaan myös kotitaloudet. Suurimmillaan isoille toimijoille rahdataan tuhannen litran säiliöitä ammattikäyttöön, kuluttaja pärjää hyvin neljänneslitran pakkauksella, silläkin pitkään.

- Puutarhanhoito on nyt erittäin suosittua, joten kysyntää on. Täytyy vain pysyä isojen rinnalla, toimitusjohtaja Aimo Naapuri sanoo.

"Roskaa ei kaupata"

Nekon tuotevalikoimassa on sekä itse valmistettuja lannoitteita ja hoitoaineita, mutta myös maahantuonti kuuluu kuvaan. KoneNekon nimissä myyntiin tuli viime vuonna Maestral -kaksipyörätraktori, johon löytyy iso liuta työkoneita lumilingosta auraan ja harjauslaitteeseen saakka.

- Omaa tuotekehitystäkin tehdään. Aikapula on suurin este. Esimerkiksi perinteisestä pyöröharasta kehitimme uuden mallin, seuraavaksi myyntiin pitäisi saada toimiva ja kestävä mehupuristin. Aika on mehupuristimenkin kohdalla se kriittisen tekijä, Aimo Naapuri päivittelee perheyrityksenkin monipuolisia töitä.

- Kyllähän tästä myös nauttii. Työt ovat tosi erilaisia, kun saa touhuta juoksupojasta toimitusjohtajan tehtäviin saakka.

Ohjenuora omassa tuotekehittelyssä ja maahantuonnissa on se, että "roskaa" ei kaupata. Käytännössä se tarkoittaa toimivuutta ja kestävyyttä.

- Kiinalaisia tuotteita saisi halvalla, mutta kestävyyden kanssa on välillä niin ja näin. Ei pienen yrityksen kannata pahoittaa asiakkaan mieltä, päinvastoin on aina palveltava laadukkailla tuotteilla. Muuten hukka perii, Aimo Naapuri painottaa.

Esimerkiksi pyöröhara valmistetaan paikallisessa metallialan yrityksessä, Neko oy vastaan kokoamisesta.

"Kilpailussa mukana"

- Emme oikeastaan edes tiedä, minkä alan yritys Neko oli perustamisvuonna 1941. Isämme meni yritykseen mukaan 1950-luvulta ja hankki yrityksen nimiinsä. Hänellä oli kemistitausta, joten oli luonnollista keskittyä tällä alalle, toimitusjohtaja Aimo Suutari kertoo isänsä Pentti Naapurin kehittämästä toimintamallista.

Toimialan laajentuminen puutarhakoneisiin ja oheistuotteisiin on merkki siitä, että yritys haluaa pysyä kilpailussa mukana.

- Pelkkä paikallaan pysyminen vaatii uusia ideoita. Kilpailu on alalla kovaa. Kilpakumppaneina ovat maailmanlaajuisesti toimivat yritykset Biolanista ja Kekkilästä alkaen, Aimo Naapuri kertoo.

Pienen yrityksen menestyksen takana on Naapurin mukaan kaksi perusasiaa – kova työ ja joustavuus.

- Ei ole kovinkaan paljon aikaa siitä, kun kiersimme itse ympäri Suomea kunnasta toiseen puutarha-alan yrityksissä ja kukkakaupoissa markkinoimassa tuotteitamme. Se oli ainoa keino päästä kuluttaja-asiakkaiden myyntitiskille. Nyt kiertäminen on hieman vähentynyt, muttei loppunut, Aimo Naapuri kertoo.

Joustavuutta on puolestaan se, että tavaraa toimitetaan vaikka sunnuntai-iltana, kun asiakas sitä tarvitsee.

Toimialan muutos näkyy samalla tavalla kuin muilla kaupan aloilla. Entistä harvemmat ihmiset päättävät entistä suuremmista ostoista, kun yksi ihminen voi ratkaista valtakunnallisen kauppaketjun tavarantoimittajat.

- Asioistakin puhutaan hieman eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin keskusteltiin puutarha-alan ammattilaisten kanssa, nyt neuvotteluosapuolena on usein ekonomisti, joka ei tiedä itse tuotteista mitään, Aimo Suutari ottaa kärjistetyn esimerkin.

Nekolla on jonkin verran myyntiä Viroon ja Ruotsiin, tuontia on sen sijaan laajemmalti.

- Venäjällä olisi laajat markkinat, mutta siellä byrokratia on pienelle yritykselle hallitsematon kokonaisuus. Parin vientierän jälkeen paperisota alkoi uudelleen, kun ehdot muuttuivat. Se loppui siihen, Aimo Naapuri selvittää suuren naapurin suuria byrokratiarattaita.

Taitavasti tehdyn salaattipöydän antimet hivelevät sekä maku- että näköaistia ja ovat kaiken lisäksi terveellisiä.

Jani Blad uskoo, että pitopalveluiden kysyntä lisääntyy, sillä hänen mukaansa ateriakokonaisuudet ovat nykyään hinnoiltaan varsin kohtuullisia.

Kesä on rippijuhlineen, valmistujaisineen ja häineen pitopalveluiden sesonkiaikaa. Juhlien tarjoiluissa riittää miettimistä.

- Suunnilleen noin puolet asiakkaista tietää etukäteen tarkkaan mitä haluaa, Tasolounaan Jani Blad kertoo.

- Toinen puolikas sitten antaa meille ainakin osittain vapaat kädet.

Viime vuosina pitopöytiin on haluttu entistä kevyempää ja vähärasvaisempaa syötävää.

- Salaatteja toivotaan todella runsaasti ja jotakin suolaista piirakkaa. Perinteinen voileipäkakku on ehkä hiukan vähenemään päin.

- Ruokatrendit totta kai näkyvät ja kalaa menee nykyään paljon. Ihan kestosuosikkeja näillä seuduin ovat mansikkakermakakku ja lämminsavulohi. Niitä laitetaan kesäisin melkein juhlaan kuin juhlaan.

Ruokavalioita

Ihmisten erilaisen allergiat ja ruokavaliot ovat tapetilla vahvemmin kuin koskaan ennen. Töitä keittiössä riittää.

- Meillä lähdetään siitä, että kaikki, mitä pystytään, tehdään laktoosittomana ja gluteenittomana.

- Moniallergisille rakennetaan ihan omat kokonaisuutensa, joissa kuitenkin etsitään vastaavia ja yhtyä maistuvia makuelämyksiä. Siinä riittää haastetta ja välillä saa miettiä oikein tosissaan.

Pitopalvelun keikat ovat vaihtelevia ja joskus aikamoisia vääntöjä.

- Kevyimmillään joku kenttägrillisetti luonnon helmassa voi sujua helpohkosti. Sitten pistetään kolmen ruokalajin häätarjoilu pystyyn jossakin kohteessa, jossa ei ole ehkä edes hanavettä saatavilla. Tarvikkeiden ja astioiden roudaamisen ja tarjoilun jälkeen ei tarvitse enää jumpalle lähteä.

Kokeilunhalua

Blad uskoo pitopalveluiden kysynnän lisääntyvän, vaikka taloustilanne on heijastunut tällekin alalle.

- Ihmiset vaurastuvat kuitenkin koko ajan, hän arvelee.

- Ei ole enää niin valtavan kustannustehokasta urakoida valtavaa määrää ruokaa kotona. Me pystymme tekemään edustavia ja simppeleitä kokonaisuuksia aika kohtuulliseen hintaan nykyään.

Ruoka näkyy medioissa jatkuvasti erilasina trendeinä ja kokkiohjelmina, mikä kannustaa ihmisiä seikkailevalle mielelle.

- Kokeilunhalu on kovasti lisääntynyt, ja meiltäkin toivotaan usein "jotakin erilaista". Siinä on itsellekin mukavaa haastetta ja tilaisuus tutustua uusiin ruoka-aineisiin.

- Yksi tapa lähestyä asiaa on valmistaa eri ruokakulttuurin antimia ja tällä tarkoitan jotakin muutakin kuin tex-mexiä.

Ruokaohjelmat ovat saaneet asiakkaat myös kiinnittämään huomiota ruuan esillepanoon.

- Tämäkin kulttuuri on vuosien mittaan kehittynyt ja muuttunut, Blad sanoo.

- Me ainakin haluamme panostaa siihen, että ruoka on kauniisti esillä ja pöytä näyttävän näköinen.

Moni-ilmeinen arki näkyy Toukokuun Tohinoissa

Ugh! Olen puhunut

Omaishoitajan taakkaa voisi helposti jakaa

Ruoka maistuu kaikilla aisteilla

"Porvoon etana" asuu puutarhan rytökasoissa

Lännen Lokari, osa 1

Oi muistatko...

Kiemunki: Uusi yhtenäiskoulu Lahdensivuntielle

Ahveniston hyppyrimäen puolesta vaikka hernerokalla ja vohveleilla

Sateisuus näkyy heti Puuhamaan kävijämäärissä

Hätilä-Sairion männyistä löytyy vieläkin pomminsirpaleita

Striptease-tanssija Tiina Pyper: Lavalla muutun toiseksi ihmiseksi

Ulostavaa takaisinvetoa

Rapu osoittautui hiukan hankalasti avattavaksi herkuksi

Kausi on paketissa

Rusakonpoikaset saivat väliaikaiskodin autotallista

Vauhtia ilman rajoja

"Monenlaista soittajaa on nähty ja kuunneltu tuhansia tarinoita"

Hämeenlinnalainen Neko kisaa megaluokan yritysten rinnalla

Kesän pitopöytä on entistä kevyempi