Pikkupoikana hyppäsin pää edellä Apparan seiskapuolesta. Nyt ei meinaa nuppi kestää kiipeämistä kuistin katolle.
Ensimmäisiä hommia rintamamiestalon ostamisen jälkeen oli asennuttaa röttelöön varaava takka. Vaimo ilmoitti, että minun on painuttava tikkaita ylös katolle putsaamaan lumet nuohoojan tarkastusta varten. Kas kun ei pyytänyt meikäläistä hyökkäämään Venäjälle ja miehittämään Kremliä. Minä en nimittäin tykkää korkeista paikoista, mikä tarkoittaa mitä tahansa ylitse kahden metrin. No urheasti könysin tikkaita ylös lasten hiekkalaatikkolapio sidottuna narulla kaulaan ja sain kuin sainkin katon paljaaksi. Alas tullessa housunlahje tarttui räystääseen ja samalla kaulassa ollut lapio jäi jupattiin kattoaskelmiin. Emäntä seurasi prosedyyriä pihalta ja purskahti hersyvään nauruun. Itse en kyllä ymmärrä, mitä koomista on jyrkänteen reunalla keikkuvassa ihmisessä.
Eipä aikaakaan, kun vaimo keksi, että talon yläkolmioon on tehtävä luukku kattorakenteiden kunnon tarkastamiseksi. Oppinut mielipiteeni oli tietenkin välittömästi, että ehkä yläkolmioon ei ole tarkoitus mennä, koska luukkua ei alun perin ollut olemassa. Sinun ei pidä menemän yläkolmioon.
Joku perkeleen panukaila sitä kuitenkin suositteli, joten reikähän tehtiin. Ammattilaisethan sen sahasivat, mutta jouduin olemaan apupoikana ja kiipeämään pari kertaa kuistin katolle. Urakan tehnyt kuusikymppinen äijä nousi tikkaita kuin orava ja meikäläinen raahautui puola kerrallaan perässä naama valkoisena.
No nyt siellä on se reikä, josta joku kai kurkkasi sisään ja totesi tilanteen vakaaksi. Minä se en ainakaan ollut. Vaimon mielestä tarkistus olisi taas paikallaan, mutta en ole kovin vakuuttunut. Siellä on varmaan miljoona ampiaista.
Mistä tuommoinen kammo "korkeita paikkoja" kohtaan oikein tulla tupsahti? Lapsena sitä ei osannut kammota oikein mitään ja vielä armeija-aikoinakin sitä sentään tuli touhuttua kaikenlaista extremeä. Ehkä se on vain tottumattomuutta.
Mutta harjoituksen puute ei selitä sitä, että jotenkin pelottaa uiminen järvessä niin, ettei oikein uskalla montaakaan metriä laiturista etääntyä. Vaimo kiusaa ja haukkuu rantakäärmeeksi. Hyppään kyllä veteen rehvakkaasti, mutta sitten iskee joku lievä paniikki, että kohta tulee suurhauki ja puree persuksiin tai jotakin vielä pahempaa.
Älkää naurako. Ilmiö taitaa olla yleinen kalastusta harrastavien keskuudessa. Kun on aikansa kiskonut koukuista irti kaikenlaisia synkästi tuijottavia muljakkeita, ei kerta kaikkiaan tee mieli viipyä niiden valtakunnassa minuuttia kauempaa.
Ja sitten on vielä tämä veroilmoitusten täyttäminen. Voi Herra Isä.