Pikagallup työyhteisössä ja kaveripiirissä – kuinka Sinä haluaisit päättää maallisen vaelluksesi?
Ylivoimainen enemmistö on siltä mieltä, että niks naks, äkkiä ja aavistamatta. Saappaat jalassa.
Osa kommentoijista piti moista lähtöä vastenmielisenä, kun ei ehtisi hyvästellä omia rakkaitaan ja kavereitaan, muistella elettyä aikaa, hymyillä muistoille.
Kuten arvata saattaa, kukaan ei halua viettää viimeisiä vuosia toisten ihmisten käänneltävänä ja ruokittavana korkealaitaisessa sängyssä, mahdollisesti koko maailmasta erkaantuneena ja muistamattomana kehona.
Mutta näinkin meidän monen taival lopulta päättyy.
Toive on, että kun voisi itse päättää, mitä tv-kanavaa katsoo, kenen kanssa puhuu, mihin harrastajapiiriin viimeisillä voimillaan voisi hakeutua.
Ihmiset kokevat kiusallisena sen, jos ei pysty enää huolehtimaan itsestään, ei syömään, ei käymään vessassa tai pesulla, mutta järki pelaa kuin elämän parhaina päivinä.
Oman tahdon ja toimintakyvyn säilyttäminen sinne viimeiselle portille asti koetaan ensiarvoisen tärkeänä, elämisen mielekkyyden kannalta ratkaisevana. Meistä tuntuu tosi tuskalliselta, jos päänuppi pelittää kirkkaasti, mutta keho ei enää pysy toiveitten mukana. Se aiheuttaa valtavaa henkistä tuskaa.
Me pelkäämme vahvasti myös sitä, että pää pettää ennen kuin keho. Jalat vievät, mutta pää ei osaa kertoa, minne pitäisi mennä. Tähän ilmiöön olemme saaneet tottua julkisuuden kautta koko ajan kasvavassa määrin, kun muistisairaat lähtevät kodeistaan ja hoitopaikoistaan omille tiedostamattomille retkilleen.
Eräs lääkäri totesi muutamia vuosia sitten kahdenkeskisessä keskustelussa, että tulevaisuudessa fyysisiä sairauksia pystytään hoitamaan nykyistäkin paremmin, ihmisen elinikää venyttämään pitemmäksi. Valitettavasti pääkopan sisällä ei vastaavia hoitomenestyksiä ole luvassa. Yhä useammasta tulee eläviä ja käveleviä kehoja, tai niitä kanssakulkijoiden hoidettavia sänkypotilaita.
Samainen lääkäri pohtikin, onko tässä enää järkeä kehittää elinikää pidentäviä hoitomuotoja, kun kehon omistaja ei tiedä viimeisistä vuosikymmenistään yhtikäs mitään.
Hyvä kysymys.
Uskon, että valtaosalla meistä ihmiskunnan kulkijoista on harras toive, että voisimme lähestyä kuolemaa arvokkaasti vanhentuen.
Jospa saisi elää ja olla niin hyvässä fyysisessä ja henkisessä iskussa, että voisi vaikka tehdä viimeisen tarvitsemansa kauppareissun itse kävellä hissutellen, tai autossa istuen.
Ja jos se lähtö tulee saappaat jalassa, niin hyvä olisi pistää asiat perheen ja kaveripiirin kanssa siihen jamaan, ettei kenenkään tarvitse muistella: "Miksen minä sanonut…"
Harvapa taitaa olla niin onnekas.
Järkyttävimmillään viikatemies korjaa lapsia ja nuoria, joilla pitäisi olla elämänpolku vasta ensiaskeleillaan. Siihen ei ehdi valmistautua.
Tässäpä voisi olla syytä pohtia tätä päivää, ei huomista, ei ylihuomista, vaan menossa olevaa hetkeä. Tuntea, nauraa, itkeä, pitää kaverisuhteet yllä. Kiukuta ja purnata vähemmän, olla juuri nyt tyytyväinen.
Jospa voisi olla onnellinen…