Seuraavaksi Jokerit

 

Viime kaudella Porin Ässät, tällä sesongilla HPK. On suurta urheilun juhlaa nähdä, millaisia sensaatiomaisia menestystarinoita kotoinen Liigamme tuottaa. Enkä lähde ilkkumaan myöskään Tampereen Ilveksen suuntaan. Huippu-urheilun armoton mutta rehti laki on, että toisen voitto on toisen tappio. Olin melkoisen varma, että Pallokerho kiilaa HIFK:n ohi, jos se jonkin ohi menee, mutta urheiluelämän katkeraa kalkkia pantiin tällä kertaa Ilveksen suuhun.

 

Vaikka vertaan Kerhon kevään hurjaa kahdeksan ottelun voittoputkea viime vuoden Ässien maagiseen suoritukseen, en sentään ole nostattamassa sellaista kohua ja painetta, että HPK olisi tänä keväänä tavoittelemassa peräti mestaruutta.

 

Pallokerhon hurja ja onnistunut loppukiri herättää minussa monia ajatuksia. Miten tämä on mahdollista? lienee ensimmäinen, tyhjentävä kysymys.

 

Jääkiekko on joukkuepeli. Ensin menivät Ville Viitaluoma ja Jere Sallinen. Sitten nupiksi loukkaantui ykköspakki Craig Schira. Kolmen parhaan pelaajan menettämisenkin jälkeen pätevät yhä triviaalit sanat: jääkiekko on joukkuepeli.

 

Joukkueena voitetaan ja joukkueena hävitään. Se HPK, jossa olivat mukana Viitaluoma ja Sallinen, ei ollut tämä voittava Pallokerho, joka nyt eteni yli kaikkien mahdollisten ja mahdottomien esteiden yli peräti pudotuspeleihin asti. Jääkiekkojulkisuudessa – johon luon mielipiteet faneilta, seurajohdoilta, valmentajilta, pelaajilta, yhteistyökumppaneilta ja medioilta – jauhetaan väsymykseen asti ja aivan liikaa sitä, millaisella kokoonpanolla mikäkin joukkue pelaa.

 

Luullaan, että joukkueen iskukyky on yhtä kuin sen pelaajalista ja tuon listan laadukkuus. Väärin! Paljon tärkeämpää on, miten mikä tahansa pelaajalista pelaa pelitavan osalta ja vielä sitäkin oleellisempaa on, miten mikäkin pelaajalista sitoutuu pelaamaan valmentajansa pelikirjaa.

 

Toimin viikko sitten Nelosella selostaja Pauli Salokankaan vierellä kommentaattorina, kun Kerho kohtasi Tapparan. Olen ollut eri rooleissa mukana yli tuhannessa jääkiekko-ottelussa, enkä ole montaa kertaa nähnyt niin omaan pelisuunnitelmaansa sitoutunutta joukkuetta, millainen Pallokerho oli. Tapparalla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kamppailla kyseisen matsin voitosta.

 

Lennossa oleva Kerho pelaa briljanttia lätkää. Se viljelee kaikkia mahdollisia hyökkäysrytmejä ja puolustaa sydän vereslihalla kaukalon keskustaa. Ja Juuse Saros hoitaa loput.

 

Spekulatiivinen teesini on, että Pasi Arvonen vapautui valmentamaan omannäköistä pelitapaansa vasta sen jälkeen, kun kapteeni Viitaluoma lähti Ruotsiin leveämmän leivän perään. Viitaluoma teki Arvosesta syksyllä päävalmentajan, sitoi Arvosen kädet eikä joukkueesta näyttänyt kasvavan joukkuetta. Nyt HPK on joukkue isolla J:llä. Arvonen ja Viitaluoma eivät olleet kumpikaan pahuuttaan este joukkueen kasvulle joukkueeksi, mutta niin vain pääsi käymään.

 

Ryhmädynamiikka on varsin ihmeellinen ja hienosyinen asia.

 

Viime syksynä me kaikki jääkiekkoilun asiantuntijat silmäilimme eri joukkueiden pelaajalistoja tärkeinä asiantuntijoina. Tuskin kukaan osasi nähdä, että pieni mutta pippurinen Pallokerho haastaa keväällä itsensä suuren ja mahtavan Jokerit. Kaikista miljoonista euroistaan huolimatta Jokerit pelaa tänään lauantaina ja huomenna sunnuntaina Kerhoa vastaan niin sanottuja säälipleijareita. Jokerit on lähdössä rinta rottingilla ensi syksynä valloittamaan äiti Venäjää, mutta sitä ennen sen pitää käväistä proosallisesti ainakin Hämeenlinnassa Rinkelinmäellä tutkimassa, pärjääkö se edes täkäläiselle HPK:lle, jonka rivit ovat paperilla heikentyneet, mutta jonka peliote on käytännössä vain parantunut.

 

Kyse on sydämestä ja seura-identiteetistä. Moniko Jokereiden pelaajan sydän sykkii ja sielu on vihitty omalle seuralleen yhtä pitävällä siteellä, kuin Saroksen, Joni Tuulolan, Petteri Nikkilän, Teemu Rautiaisen, Ville Järveläisen, Otto Paajasen, Antti Kerälän ja nestori Marko Tuulolan omalleen? Vastaan: ei monikaan.

 

On Jokereiden vuoro tuta hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun voima, sinnikkyys ja periksi antamattomuus.