Paareilla haavoittuneena makaava raavas mies saa vielä viime henkäyksillään palata ajatuksissaan kotimökkiin. Ympärilleen kokoontuneiden lääkärin ja lottien laulaessa hän (sotamies Kauko Joenmäki/Pertti Mikkola) voi nähdä sielunsa silmin kotituvan pöydällä lepattavat joulukynttilät ja rakkaat läheisensä siinä ympärillä.
Hauholaiset harrastajanäyttelijät tekivät ison ja arvostettavan urakan tuodessaan vuoden 2012 kesäteatterissa - ja kerran Ilveskodisssa esittämänsä Puheenvuoro kaatuneilla -näytelmän katkelmat kaupunginteatteriin.
Teatterissa olivat penkit kahtena esitysiltana täynnä viimeistä sijaa myöten.
Takakautta kuulleena tiedän, että harrastajista kokoonpannulla ryhmällä jo harjoituspäivien sovittaminen henkilöiden omiin aikatauluihin vaati oman vaivanäkönsä. Näyttelijöistä oli osa vaihtunut sitten viime kesän esitysten, aikataulujen sovittaminen harjoitusjaksolle ja näytöksiin ei millään onnistunut kaikille aiemmin mukana.
Esiintymisasuja ja rekvisiittaa ryhmä joutui tiettävästi tässä tapauksessa haalimaan monista lähteistä. Ja esitysten jälkeen pesemään ja silittämään ne ennen palauttamista.
Eli ei mitenkään käden käänteessä paikasta toiseen siirrettävä näytös, vaikka pyyntöjä ryhmälle kuuluu esitetyn monelta taholta.
Katsojana koin sota-aikaan liittyvän rekvisiitan tärkeänä, yhdestä kuluneesta hihnasta olalle nostettu puolityhjä reppu, kourassa väännelty lippalakki ja jo repsottamaan käynyt karvalakki puhumattakaan lottien viimeistä nappia myöten kiinni napitetusta harmaasta puvusta puhtaan valkoisten esiliinojen alla tahi raakalaudasta veistetystä ruumisarkusta. Ne ovat jostain, kirjoista ja elokuvista iskostuneet niin vahvasti mieleen.
Katsojalle ja kuulijalle Leni Lustre-Peren käsikirjoitus kirjailija Jyrki Maunulan antologiasta avautui kerta kerralta syvemmin. Uusi katselukerta antoi tunnekuohun ohessa tilaa myös tekstille, kuljetti sanomaa tajuntaan saakka.
Ohjaaja Matti Nurmisen sanoin: Vahvan tekstin olennaisin on välittynyt. Kiitollisuus heille, joiden tulevaisuus lakkasi olemasta, jotta meillä olisi tulevaisuus. Jotta Suomi olisi.
Oman värinsä tummaan tilaan toivat esityksessä vilpertit, joita rintamallakin suorastaan tarvittiin: ”Omalla hopallaan” körötellyttä, ärrää sortanutta Reiskaa, sotamies Kaarlo Horsmaa (Reijo Saarinen), heinänkorsi suussa saapastellutta pelimannia, Syvärillä kesäkuussa -43 kaatunutta sotamies Armas Söderiä (Jari Sinisilta), niin myös alikersantti Niilo Hemmiä (Mika Halli) kouraansa vangitseman perhosen varovaisin ottein lentoon päästänyttä.
Se on se suomalaisen, miehenkin, toinen - pehmeä puoli. Se, joka herkistyy siniristilipun noustessa salkoon, suvista maisemaa seilatessa tai hiljaisilla hangilla hiihdellessä. Se osoittaa välittämisensä monesti teoillaan, kuulee kevään ensimmäisen leivosen, päästää perhosen vahingoittumattomana jatkamaan lentoaan ja sytyttää itsenäisyyspäivänäkin kynttilät ikkunoille ja sankarihautausmaalla.