Hätilän yhtenäiskoululla kokeillaan tänä syksynä uudenlaista tapaa liikuttaa koululaisia. Tiistaisin ja torstaisin koko koulu kokoontuu aamupäivän välitunnilla sisäpihalle yhteiseen virkistysliikuntatuokioon. Tavoitteena on lisätä hyvinvointia, jaksamista ja oppimista.
On hyvä, että tällaista järjestetään. Koululaisten vähäisestä liikkumisesta on puhuttu tämän vuosituhannen puolella jo väsyksiin asti, ja keino on vain yksi monista, joilla nuoriin yritetään saada uutta puhtia.
Nykymeno tuntuu kuitenkin pullamössöltä. Jonkinlainen kaavoihin kangistuminen vallitsee läpi yhteiskunnan. Jopa välituntiliikuntakin on järjestettyä!
Kun olin itse kouluiässä, ei ollut mitään välituntiliikuntoja. Sellainen ei tullut kenellekään edes mieleen.
Jokaisella välitunnilla mentiin aina ulos. Siellä sitten kärvisteltiin kuka mitäkin puuhaten. Ainoastaan 35 asteen pakkanen tai poikki mennyt jalka saattoi olla syy jäädä sisälle.
Välitunnin aikana järjestäjä avasi ikkunat, luokka tuuletettiin kunnolla, ja ne samat rakennukset, jotka nyt ovat luokiteltu homeloukoiksi, olivat raikkaita ainakin hetken ajan välituntien jälkeen. Ei ollut sisäilmaongelmia.
En sano, että kaipaisin esimerkiksi sitä, kun raahasin suksia koululle, kävellen, koko kolmen kilometrin koulumatkan, mutta ainakin välituntiulkoilun ansiosta koululaiset pysyivät suhteellisen hereillä melkein koko päivän, ihan itsestään.
Nykyisin kaiken pitää olla niin suunniteltua, laskettua, tutkittua ja hygieenista. Lakeja ja säädöksiä on ähkyksi asti. Jokaisesta asiasta voi valittaa, jokaista prosessia viivyttää.
Aikaa kuvaa se, ettei koulun keittäjä voi tehdä mehua koululle oman pihansa marjoista, vaikka haluaisi, koska itsepoimitut marjat eivät täytä hygieniavaatimuksia. Byrokratian riemuvoitto taas on suunnitelma aikapankkitoiminnan verollepanosta. Jos joku osoittaa arjen luovuutta, tulee paikalle byrokraatti, ja tukahduttaa roihun alkuunsa.
Lakiviidakkoa käytetään sopivasti myös omien etujen ajamiseen, muka hurskaassa tarkoituksessa. Kuinka moni ympäristövalitus on todella valitusta ympäristön takia, eikä sen takia, että halutaan poistaa jokin rauhaa häiritsevä asia "omalta takapihalta". Epäilen, ettei kovinkaan moni.
Yksittäiset asiat saavat suhteettomat mittasuhteet, mikäli niitä ajaa joku määrätietoinen ja äänekäs taho. Jokainen näkee tietysti omat intressinsä kaikkein tärkeimpinä, mikä on inhimillistä. Mutta, asiat tulisi nähdä myös osana suurempaa kokonaisuutta.
Lapsena leikimme metsissä ja puistoissa. Leikkipaikaksi riitti kunnon alamäki, pari kiipeilypuuta. Parasta huvia oli hyppiä ikkunasta pihalle, kuka uskaltaa korkeimmalta. Nykyisin pikkulapsilla käytetään kypärää, kun he opettelevat kävelemään.
Mielestäni kolhut kuuluvat elämään. Ei kaikkea tarvitsisi suunnitella ja pureskella valmiiksi.