Mistä me täällä Hämeenlinnassa muistamme päättyneen jääkiekkokauden 2012 – 2013? Muistamme sen monistakin eri asioista, jotka ovat yksinomaan hieno mainittavaa ja muisteltavaa.
Isossa kuvassa hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun uskottavuus palautui entiselle, hyvälle tasolleen.
Kyse on siitä, että HPK:n lippulaiva eli liigajoukkue pelasi fantastisen kauden monilla eri mittareilla.
Menestystä tuli riittävästi, joukkueen peli-ilme sulatti katsojien sydämet, ottelutapahtuma kaikkineen kiipesi aivan SM-liigaseurojen eliittiin, markkinoinnissa onnistuttiin ja myös talouden osalta viivan alle taisi jäädä tavoitteen mukainen lukema.
Organisaationa Kerho nousi melkoisesta sillasta, jonka syntyjuuret johtava niinkin kauas kuin mestaruuskevääseen 2006. Vaikka matkalla tähän päivään mahtui yksi hopeakausi, voidaan puhua sen seitsemän vuoden kujanjuoksusta. Seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa vuotta, niinhän sitä sanotaan isossa pelikirjassa.
Nyt näkymät ovat hyvät. Ei ole haihattelua ajatella, että luvassa olisi seitsemisen parempaa lätkäkautta Pallokerhon vaiheilla. Uskon, että virheistä on opittu ja uusia viisaampia linjauksia on tehty.
Junioreiden esiinmarssi
Eräs sattuman, pakon tai korkeintaan puoliksi järjen sanelema juttu oli, että HPK alkoi nostaa liigajoukkueen harjoitusrinkiin ja lopulta ihan pelaavaan kokoonpanoon kaupungin omia poikia. Ensi olivat Teemu Rautiainen ja Otto Paajanen, päättyneellä kaudella porukka täydentyi Juuso Vainiolla, Robert Leinolla ja lopulta myös Ville Järveläisellä.
Kun ei ollut rahaa ostaa pelaajia ulkopuolelta, oli turvattava omaan juniorituotantoon. Ja toki oli onnekasta, että nämä nuoret pelaajat olivat sen tason pelimiehiä, että heidän varaan voitiin alkaa rakentaa. Asetelman pohja oli siinä, että vaikka liiga-Kerholla meni vähän miten sattui, samaan aikaan juniori-HPK:ssa oli tehty jo vuosien ajan huikean hyvää työtä.
Eikä se ole mikään tyhjä lause, kun sanotaan, että katsojat haluavat nähdä jäällä oman kaupungin poikia. Niin se vain menee. Samalla, kun Pallokerhon markkinointi otti edistysaskeleita, oli myös mitä markkinoida – muun muassa näitä omia nuoria lupauksia.
Valmennus onnistui
Olen jo moneen kertaan todennut, että Ari-Pekka Selin oli HPK:n näköinen päävalmentajavalinta, hänen henkilöönsä tiivistyy isohko osa Kerhon paluuta parrasvaloihin. Kiitosta on annettava myös apuvalmentaja Pasi Arvoselle ja maalivahtikoutsi Kari Lehtoselle.
Mielestäni Pallokerho oli siinä suhteessa kaikkineen onnekas, että se pääsi maistamaan menestystä yltämällä suoraan pudotuspeleihin, mutta niin organisaatiolle kuin joukkueelle kuin yleisölle kuin yhteistyökumppaneille jäi silti nälkää ensi sesongin suhteen. Ei makeaa mahan täydeltä.
Liigajoukkueen rakentaminen on tarkkaa puuhaa, sillä pelaaja-agentit osaavat vedättää pelaajilleen viimeisen hinnan ja ylikin. Muistan, kun 2000-luvun alussa Harri Lintumäen johdolla HPK:ssa mietittiin ja pähkittiin väsymykseen asti yksittäisiä pelaajavalintoja. Näyttäisi, että nyt Kerhossa on palattu samalle tiellä. Hutikuteja ei saa tulla. Ja ainahan voi mieluummin kiskaista junioripuolen pakasta jonkun oman nuoren pelaajan kehiin, jos on vähänkin epävarmaa hankinnan suhteen.
Junioripuolella menestystä
Toki päättynyt kausi muistetaan myös siitä, että Olli Salon A-juniorit voittivat sensaatiomaisesti Suomen mestaruuden. Juttu on niin kova, ettei sen arvoa ihan helposti edes ymmärretä.
Jääkiekkoilu on kuitenkin ykkösurheilulaji Suomessa. Laji kutsuu puoleensa valtavia massoja ja eri seuroissa tehdään päivittäin ankarasti töitä ammattimaisissa olosuhteissa.
Tässä kilpajuoksussa piikkipaikalle yltäminen on, kuten sanoin: sensaatio. Hämeenlinnassa on monia muita paikkakuntia pienemmät pelaajamäärät, joten täällä valmentajien ja pelaajien on tehtävä asiat vain yksinkertaisesti paremmin kuin muualla.
Toinen lähes yhtä suuri ilonaihe oli Timo Nurmen valmentamien B2-junioreiden niin ikään saavuttaman Suomen mestaruus. Tuo saavutus kielii, siitä, että hämeenlinnalaisessa jääkiekkoilussa on junioripuolella leveyttä. B2 on ikäluokka, johon monet liigaorganisaatiotkin ovat alkaneet panostaa kunnolla.
Lisäksi hyviä orastavia tuloksia saavutettiin myös nuoremmassa C:ssä, C:ssä ja B-junioreissa. Valmennuspäällikkö Timo Lehkosen johdolla on löydetty malli, jossa joukkuemenestys, -pelaaminen ja yksilöiden kehittäminen kättelevät toisiaan. Ne eivät sulje toisiaan pois, päinvastoin.
Jukka Jalonen päätti tyylikkäästi
Myös eräänlaista hämeenlinnalaista jääkiekkohistoriaa koettiin kauden päätteeksi, kun Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen koutsasi viimeisen turnauksensa Leijonissa. Täältä jääkiekkokaupungista kansakunnan kaapin päälle kiivennyt Jalonen repi kaiken irti puulaakijengistään.
Vaikka nälkä kasvaa syödessä, voidaan Leijonien osalta olla erittäin tyytyväisiä MM-kisojen neljänteen sijaan. Toki se harmittaa, että pronssi oli Lauri Korpikosken rankkarimaalia vaille hyppysissä, mutta minkäs teet.
Tässä kohtaa minä johtavana analyytikkona vetäydyn kesäloman viettoon. Jos jääkiekkoilun jumalat suovat, palaan palstalleni ensi syksynä. Hyvää kesää teille kaikille lukijoilleni!