Helsinkiläisiä emme ole, tamperelaisiksi emme voi tulla. Olkaamme siis, mitä? Ja miten?
Hitto, että oli hyvä näytelmä tuo Juha Itkosen Hämeenlinna, joka vieraili viime perjantaina Päänäyttämöllä. Nasevaa tekstiä ja pienimuotoisuuden juhlaa. Vaikka Sanna-Kaisa Palon helsinkiläistoimittaja ja Pirjo Longan humppakuutioittain viiniä kiskova äiti olivat esityksen moottoreita, erityisen hienoa oli katsella Hannu Kiviojaa, jonka koominen ja kivulias hahmo oli kuin mykän elokuvan klassikosta. Yleisö palkitsi kotikaupungin paikannimiin ja ostoskeskuksissa huojuvien ihmisten arkitodellisuuteen liittyvät heitot naurunhörähdyksillä, mutta ei näytelmässä Hämeenlinnaa pilkattu. Enemmänkin kerrottiin lööppijulkisuuden ja pintaliitäjien maailman ulkopuolella elävistä tavallisista suomalaisista. Alta lipan vedettiin ennen muuta stadilaisjournalistia, joka ei voinut kuvitella minkäänlaista elämää sushirajan ulkopuolella.
Hämeenlinna yhä vaan etsii kaupunkina identiteettiään ja muutosta pelätään. Kehityksen kourissa vanhojen aikojen haikailu on yleistä, mutta entiseen ei kannata palata turhanpäiväisen nostalgian takia. Kauppahallia ei pidä rakentaa, jos ihmiset eivät sellaista käytä, eikä Vanhan kentän luistinrataa kannata surra, jos ei ole 30 vuoteen omistanut luistimia. Kaikkia risukasoja ei tarvitse säästää, jos niiden tilalle saadaan työpaikkoja. Hämeenlinna taistelee elämästään.
Ymmärrän hyvin Salmen Vexiä, joka muistelee hurjan nuoruutensa pikkukaupunkia lämmöllä ja pahoittelee sen katoamista. Jos Hämeenlinna olisi vielä sama kuin 1960-luvulla, se olisi ehkä kadonnut jo Suomen kartaltakin.
Moni suhtautuu kotikaupunkiinsa kuin närkästynyt kuluttaja. Tosiasiassa kaupunki on kuitenkin sitä, millaiseksi sen itse teemme. Ja lässyn lää, joku miettii ja siihen en keksi mitään terävää sanottavaa.
Se on ainakin selvää, että emme ikinä pysty kilpailemaan Helsingin, Turun tai Tampereen kanssa erikoiskauppojen määrällä, kulttuuri-ihmisten työllistäjänä tai nuorten biletysparatiisina. Osamme on olla kasvattajakaupunki, jonka lahjakkaimmat siirtyvät aikoinaan muualle, oli lajina sitten jääkiekko, tankotanssi tai jazzmusiikki. Liika biletys vie aikaiseen hautaan, eikä omistaan kannata olla vähemmän ylpeä, vaikka asuisivat muualla.
Yllättävän monet kuitenkin palaavat aikanaan Vanajan rannoille ja yllättyvät positiivisesti siitä, mitä täällä on saatu aikaiseksi ja kuinka paljon vanhaa sekä kaunista on vielä jäljellä. Teatteriesityksen loppuaplodien aikaan teki mieleni huutaa "hyvä, Hämeenlinna", mutta enpäs rohjennut. Miksiköhän en?