Vanhustenhoito nousi alkuviikosta taas (!) kerran valtakunnalliseksi puheenaiheeksi. Tv-ohjelma kyseenalaisti jälleen hoitajien riittävyyden, vanhusten asumisolot ja pieneltä osin jopa henkilökunnan työmoraalin.
Henkilökunnan osalta kyse on kuitenkin pienestä osasta. En luule, vaan tiedän suurimman osan vanhusten hoitotyössä työskentelevistä olevan kutsumusammatissaan, jos sellaista ylipäänsä enää nykyisin on.
Tekeviä käsiä on useimmiten turha syyllistää, he venyvät usein pitemmälle kuin työnantaja antaa lupaa. On nimittäin tosiasia, että työantaja suorastaan kieltää tekemästä ”tuota tai tätä”, vaikka vanhusta auttava ihminen näkee avun tarpeen olevan juuri siinä ”tuossa tai tässä”.
Tiukimmillaan linja on, että kotona piipahtava hoitohenkilökuntaan kuuluva lykkää lääkkeet poskeen, kohentaa tyynyä, lämmittää mikrossa puuron ja häipyy seuraavaan paikkaan. Mitä muuta ehtii, kun työpäivässä on yli 20 kotikäyntiä. Muita siellä ei sitten edes piipahda.
Vanhuksen mattoja käytetään ulkona ehkä kerran tai pari vuodessa. Se on enemmän kuin vanhuksen omat ulkoilukäynnit.
Laitoshoidon rahoja supistetaan valtakunnallisesti satoja miljoonia euroja. Kotihoitoon pyritään laittamaan lisäresursseja. Käytännön tekijöiden mielestä se ei näy missään. Työtaakkaa on kyllä lisätty valtavalla kirjaamisvimmalla. Joka ainut asia täytyy olla tietokoneen järjestelmissä (joiden käyttöä ei opeteta), mutta vanhuksen kodin lattiaa ei saa lakaista!
Kovin on hyvä tärkeysjärjestys. Kyllä ei ole järkeä.
Vanhustenhoidosta on puhuttu jo vuosia. Sinä aikana on syyttelyn ohella säädetty lakeja ja annettuja ohjeita. On tehty tarkastuskäyntejä laitoksiin, kampanjoitu vapaaehtoistyötä vanhusten avuksi. Kuluvalla viikolla yksi silmätikuista, Attendo, järjesti pika-aikataululla avoimia ovia ylläpitämiinsä laitoksiin ympäri valtakunnan. Julkikuvaa kirkastetaan.
Siitä huolimatta saamme kuulla näitä kauhukertomuksia hoitolaitoksista, joissa hoitotyö ja vanhusten asumisen edellytykset eivät ole kunnossa. Ilman lähiomaisia olevat laitoksen kellariin sijoitetut vanhukset eivät pitäisi olla tätä päivää. Silti näin tehdään. Säilötään, mutta ihminen unohdetaan.
Lähimmäisenrakkautta?
Kun näistä asioista päättävät johtajat, virkamiehet tai vaaleilla valitut poliittiset päättäjät saavat ravintolassa omasta (!) mielestään huonolaatuisen annoksen, niin mitä he tekevät? Palauttavat tarjoomuksen takaisin keittiöön kipakalla palautteella höystettynä. Syömäkelvotonta, liian suolaista, raakaa, palanutta.
Asiakas ei ole tässä tapauksessa tyytyväinen saamaansa palveluun. Huonosti tai välinpitämättömästi tehtyyn työhön ei pidäkään tyytyä.
Vanhustenhoidossa ei pidä mennä valittamaan älyttömässä kiireessä töitään paiskivalle henkilökunnalle, vaan laitoksen johdolle ja päättäjille.
Epäkelvon ravintola-annoksen palauttava nirppanokkainen päättäjä ei tyydy pelkkään henkilökunnan selittelyyn, vaan vaatii uutta ja parempaa annosta.
Tehokas keino laadun parantamisessa ovat laadukasta hoitoa pyytävät omaiset. Nykyisen heitä kutsutaan ”hankaliksi omaisiksi”.
Pitääkö kansalaisten tyytyä huonolaatuisen palveluun vanhustenhoidossa. Ei pidä. Ei pidä tyytyä myöskään pelkkiin selittelyihin ja pyrkimykseen paremmasta. Tarvittaessa on saatava uusi kattaus.