Nuorten Leijonien maailmanmestaruudessa olivat osallisena ja syypäänä ilahduttavasti myös kaksi HPK:n pelaajaa. Maalivahti Juuse Saros kuului joukkueen kolmen tärkeimmän pelaajan joukkoon yhdessä Teuvo Teräväisen ja Rasmus Ristolaisen kanssa. Puolustaja Juuso Vainio puolestaan esiintyi jäällä varmoin MM-kisakonkarin ottein, vaikka pelasi hieman pienemmässä roolissa.
Olen seurannut Kerhon juniorivalmentajana verrattain läheltä muutaman vuoden ajan Saroksen ja Vainion tekemisiä. Oleellista on vastata kysymykseen, miksi juuri he ovat tällä hetkellä maailmanmestareita? Toki jo viime vuonna yhdessä Vainion kanssa MM-kisoissa mylleröineet Robert Leino ja Ville Järveläinen voisivat myös olla teoriassa maailmanmestareita, mutta heidän mahdollisuutensa edes mitaliin suli siinä, ettei viime kaudella Nuorissa Leijonissa ollut riittävän laadukasta valmennusta. Karri Kivi on eri luokan tekijä päävalmentajana kuin Harri Rindell.
Mestaruuuden tiimoilta ei ole suotta korostettu Kiven osuutta. Tohdin arvata, että sekä Saros että Vainio pitävät Kiveä kovan luokan ammattilaisena alallaan.
Mutta miksi siis juuri Saros ja Vainio ovat maailmanmestareita? Kaikista tähän asti valmentamistani Mussukoista (takavuosina vol.1, vol.2 ja nyt vol.3) selkeästi kovimmat treenaajat ovat olleet Saros ja Vainio. Tämä pätee määrään ja laatuun.
Teen ihan selväksi, ettei minun silmin Juuso Vainio ollut lahjakkain puolustaja niistä pojista, joista nyt viisi on pelannut Liigaa ja yksi Mestistä. Eikä edelleenkään ole sanottu, kenestä lopulta tulee paras, onko se Vainio, Petteri Nikkilä, Miika Franssila, Valtteri Parikka (nykyään Ässät) Ville-Veikko Eerola vai Roope Westerman.
Se on kuitenkin varmaa, että Vainio on ollut porukasta kaikkein työteliäin ja intohimoisin lajia kohtaan. Sen tähden hänen kaulallaan roikkuu nyt kovin saalis: B:ssä hopeaa, A:ssa pronssia ja kultaa ja kruununa nuorten maailmanmestaruus.
Juuso Vainio eli silmieni alla jääkiekolle 24 tuntia vuorokaudessa. Häntä piti enemminkin toppuuttaa kuin patistaa. Sen tähden soin hänelle ilomielin ensinnäkin paikan nuorten kisajoukkueessa tai toiseksi maailmanmestaruuden. Vainio oli kisoissa Nuorten Leijonien niin kutsuttu seitsemäs puolustaja. Se on pelirooleista ehkä haastavin. Tuosta haasteesta Vainio selvisi upeasti.
Jos Vainion harjoittelumääriä ja intohimoa lajia kohtaan on liki mahdoton ylittää, niin mahdottomasta mahdollisen on tehnyt Juuse Saros. Saros ei pelannut peliäkään alaisuudessani, mutta kävi nuorena C-juniorina haistelemassa vanhempien pelaajien ilmapiiriä ja paikkaamassa, jos joku veskareistamme oli telakalla.
Poika teki lähtemättömän vaikutuksen. Muistan, kun sanoin apuvalmentajalleni OP Yrjänheikille ja maalivahtivalmentaja Teemu Lukkarille Saroksesta, että kaveri treenaa kuin jokin ohjelmoitu robotti.
Fysiikkavalmentajamme Ari-Pekka Hallaranta puolestaan oli aivan tohkeissaan Saroksen kehonhallinnasta; se oli kuulemma parempi kuin yhdelläkään kenttäpelaajistamme.
Kun nyt katson Sarokseen, en näe mitenkään erityisen lahjakasta urheilijaa ellei lähes ainoaksi lahjakkuuden muodoksi määritellä harjoittelulahjakkuutta. Kun joku harjoittelee noin kovaa, intensiivisesti ja asialleen omistautuen, olisi rienausta ja pilkkaa häntä itseään kohtaan sanoa, että olet päässyt lahjoillasi eteenpäin.
Juuse Sarosta ja Juuso Vainiota yhdistää paitsi kultainen mitali nuorten MM-kisoista myös ennen muuta poikkeuksellinen tahto harjoitella jääkiekkoa enemmän kuin muut.
Urheilussa voitonhetki on se kaikkein vaarallisin hetki. Saattaa käydä niin, että nälkä tyydyttyy ja etenkin ajatustyö lakkaa. Otan kiinni nyt yhdestä uhkakuvasta, joka paradoksaalisesti liittyy Juuse Sarokseen. Olen aistivinani, että Hämeenlinnassa on syntymässä uusi maalivahti-buumi. Ja se liittyy juurikin Sarokseen ylivertaisena esikuvana.
Ei ole pahasta, että yhä useampi poika haluaa jatkossa kokeilla siellä lastenjääkiekon iässä maalivahdin tonttia. Viimeksi vastaavaa koettiin, kun liigajoukkueen silloinen maalivahtivalmentaja Jari Kaarela ajoi läpi ajatuksen, että käytännössä kaikki jääkiekkoilijan alut Hämeenlinnassa kokeilivat sekä veskarin että kenttäpelaajien ruutuja. Tämäkin on ihan hyvästä, mutta maalivahdiksi ja kenttäpelaajaksi pitää erikoistua riittävän nuorena. Valmentamissani Mussukoissa (vol.1 ja vol.2) oli pari aivan huikeaa kenttäpelaajaa, joilla oli mielestäni selittämättömiä luistelu- ja mailateknisiä ongelmia, joille en keksinyt mitään järjellistä syytä.
No, sitten selvisi, että nuo nimeltä mainitsemattomat kaverit olivat olleet maalivahteja aina sinne jonnekin noin kymmenen ikävuoden paikkeille ja ylikin. Tosin toisesta noista pojista tulee vielä joskus huippuluokan erotuomari; ja toinen on yltänyt jo liigatasolle pelaajana. Eli ei hätää, mutta jotakin peruuttamatonta siinä menettää, jos pelipaikkavalintaansa venyttää liian pitkään.