Kyllä maalla on mukavaa. Luonnon ihmeisiin voi kirjaimellisesti miltei törmätä.
Kevät saa eläimet liikkeelle. Ajan arkisin töihin reittiä, joka kulkee osan matkasta mutkaista hiekkatietä metsän keskellä. Keskiviikkoaamuna olin vähällä osua rusakkoon. Eläin hyppäsi ojan penkalta suoraan auton eteen, oli senteistä kiinni, ettei pupu osunut etupuskuriin. Onneksi oli tuuria matkassa.
Edellisenä päivän ihastelimme kotimatkalla lapseni kanssa laulujoutsenia pellolla ja harakkaa tiensivussa, mutta jonkin matkan päässä odotti yllätys: tiellä seisoi hirvi.
Eläin oli täysikasvuinen, kookas, joko naaras tai nuori uroshirvi, sillä sarvia sillä ei ollut. Hidastin vaistomaisesti. Hirvi tuijotti autoani hetken, ja kiirettä pitämättä hävisi läheiseen näreikköön.
Olen aiemminkin nähnyt hirviä, ja näky on aina yhtä mykistävä. Hetkessä oli jotain maagista.
Myös kukat alkavat elpyä talven jäljiltä. Laji toisensa perään putkahtaa esiin.
Moni varmaan muistaa vanhemman polven kauhukertomuksia jokakesäisestä kasvien keräämisestä. Itse kuulun sukupolveen, jonka ei kasveja tarvinnut kerätä. Nyt se sitten kostautuu. En tunnista juuri mitään lajeja. Koska lapseni haluaa tietää kukkien nimet, kannan välillä opaskirjaa mukana.
Olen suurin piirtein käynyt läpi kaikki tavallisimmat kesäkukat, mutta ongelma on siinä, että niiden nimet eivät jää mieleeni. Joudun joka kesä tunnistamaan samat kukat kirjan kanssa aina uudelleen ja uudelleen. Asia sekä naurattaa että hirvittää: unohtelen asioita jo tässä vaiheessa?
Toisaalta huoli on turha: tutkimustiedon mukaan ihminen pystyy palauttamaan mieleen parhaiten asiat, jotka jättävät aivoihin tunnejäljen. Tämän vuoksi esimerkiksi väkivalta tai onnettomuudet jäävät mieleen lähtemättömästi.
Niittykukat eivät ilmeisesti jätä ihan niin suurta tunnejälkeä, ainakaan minun aivoihini... Sen sijaan esimerkiksi tieto siitä, että tuttu korte polveutuu jopa 300 miljoonan vuoden takaa kivihiilikaudelta, on jäänyt kyllä mieleeni. Vaikuttavaa!
Olen kuullut, että kasvien kerääminen, ainakin jossain muodossa, on palaamassa koululaisten kesäpuuhaksi, mikä on varmaan muistamisen kannalta ihan hyvä asia.
Olemme kevään mittaan seuranneet hiiripöllön edesottamuksia pihapiirissä. Aluksi pöllö näyttäytyi silloin tällöin. Se istui valotolpan nokassa tai sähkölangalla ja väijyi sieltä sopivia saaliita. Pian pöllö ei välittänyt, vaikka joku meni lähemmäksi töllistelemään. Saimme rauhassa tutkailla pöllöä lähietäisyydeltä.
Nyt hiiripöllöä ei ole vähään aikaan näkynyt. Lienee pesärakennuspuuhissa toisaalla.
Pihalla on pyörinyt myös rusakonpoikanen. Sekin on jo hiukan tottunut ihmisiin, mikä ei välttämättä ole sen kannalta hyvä asia.
Olen tänä keväänä nähnyt peuran vilahtavan pellon reunassa, sekä lukemattomia pikkulintuja pihapiirissä.
On hienoa olla kotona, ja samalla luonnon keskellä.