Paikallisten baarilaulajien taso löi meikäläisen ällikällä. Wikipedian määrittelyn mukaan karaoke on Japanista levinnyt amatööriviihteen muoto, jossa asiakkaat esittävät ravintola- tai muulle yleisölle iskelmiä videotallenteinen orkesteriäänite säestyksenään tahdistettuine tekstityksineen. Termi tulee sanoista kara (tyhjä) ja ōkesutora (orkesteri).
Lajin täkäläistä suosiota on pohdittu muun muassa siltä kantilta, että onko pidättyväisiksi ajatelluilla japanilaisilla ja arjessaan melko hissukseen pysyttelevillä suomalaisilla jotakin yhteistä. On arveltu, että karaokessa tukevan seipäänkin niellyt murjottaja saattaa löytää itsestään taiteilijan ja päästellä höyryjä terveellisellä tavalla.
Tunnustan, että olen suhtautunut koko kultuuriin hiukan väheksyvästi. Omat kokemukseni ovat rajoittuneet lähinnä pikkujouluissa kuultuihin irtiottoihin, joissa aivan liikaa nauttineet juhlijat suoltavat sukupuolesta riippuen karmeita versioita joko My Waystä tai Tein sulle kotiviinin -kappaleesta. Onko enää villihevosia -biisin jurrissa esitetty tulkinta on jo sitä luokkaa, että esiintyjä voi huoletta jättää seuraavan työpäivän väliin ja antaa postin kasaantua kirjeluukkunsa alle.
Karaoke ei ole myöskään niin helppoa, kuin tällainen puoliammattilainen esiintyjä saattaa luulla. Muutaman kerran olen itsevarmuutta täynnä mennyt valkkaamaan jonkun mielestäni tutun kappaleen ja sitten huomannut lavalla, että taustanauha paiskaa menemään sellaista sävellyksen C-osaa, josta minulla ei ole sitten minkään valtakunnan muistikuvaa. Enempää asiaa valottamatta voin myös todeta, ettei pariskunnan suuri keskinäinen yhteisymmärryskään takaa tasapainoista duettoa karaokenäyttämöllä.
Olin taannoin yhtenä tuomarina karaokekilpailun karsinnoissa Hämeenlinnassa. Arvelin etukäteen, että kahdesta illasta baarilaulun parissa saattaisi tulla kärsimys. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että nautin esityksistä suunnattomasti.
Kilpailuun osallistuneiden joukossa ei ollut yhtään herjalaulajaa tai näytönhaluista pelleä, joka olisi pannut asian lekkeriksi. Kaikki olivat viimeisen päälle asian harrastajia, vaikkakaan eivät kaikki niin vakavamielisiä. Karsinnoista löydettiin 21 hyvää laulajaa, joista 10 voisi ilmoittaa ainakin lauluäänen perusteella saman tien valtakunnallisiin television kykykilpailuihin.
Kahden illan aikana ehdimme kuulla Titanicin teeman virheettömästi paiskattuna, Adelen vaikeita kipaleita taitavasti tulkittuna, Elviksen klassikon tyylikkäästi esitettynä ja kaiken huipuksi Alanis Morrissetten Ironicin miehen laulamana.
Hämeenlinnan seudun karaokelaulajien julmetun kova taso on merkittävä ilmiö, jonka esiin nostamiseksi minäkin tahdon tehdä jotakin. Tämä pakina olkoon vain alkua.