Mistähän tämä rakkaus kaikkeen englantilaiseen kumpuaa? Eilen ehtoolla katsottiin taas emännän kanssa digiboksille tallennettua brittikomediaa. Piti oikein ruveta miettimään, että miksi valitsemme niin uskollisesti tv-draamamme tuolta villatakkiin pukeutuneiden nyrpistelijöiden kolealta saarelta, vaikka jenkkisarjoissa hiki tippuu ja aurinko paistaa.
Mutta niinhän se on ollut 1970-luvulla eletystä lapsuudesta asti. Mennään bussilla oli huumorisarjoista paras ja musiikki tarkoitti Beatlesia ja myöhemmin Queenia. Onnellisuuden ja turvallisuuden määritelmä löytyi äidin lihapullien tuoksusta ja siitä, kun sai lauantaina kello 16.55 jälkeen käpertyä isän kainaloon ja nukahtaa Aulis Virtasen unettavaan selostukseen. Kun Englannin liigan televisioinnit loppuivat, loppui jalkapallokin. Parempia pelureita löytyy kaikkialta maailmasta, mutta ei se ole sama.
Jouluisin tuli aina Royal Shakespeare Companyn tallenteita, Laurence Olivier esitti vanhoilla päivillään kuningas Learia ja Derek Jacobi oli unohtumaton Cyrano de Bergerac. Minulla on onneksi nuo esitykset videolla, koska kaikki muu teatteri on noihin klassikkoihin verrattuna vain jotain nukkavierua puuhastelua.
Marplet, Poirotit ja Sherlock Holmesit on kytätty tuhanteen kertaan. Olohuoneen hyllystä löytyy yli 200 dekkarin kokoelma teoksia, joissa eversti lyyhistyy kirjastossa afrikkalainen myrkkynuoli niskassaan suljettujen ovien takana. Telkkarissa lempisarjojamme on Midsomerin murhat, jossa keskiaikaisista kauhutarinoista vaikutteita ottavat tappajat melskaavat idyllisessä englantilaisessa maalaismaisemassa. Jännitystä, joka ei ole kuitenkaan liian ahdistavan todellista. Pollaritkin ovat mukavia, perheellisiä miehiä, jotka ratkovat rikoksia, eikä heidän esimiehensäkään ole idiootti.
Virkistävää ja yksinkertaista.
Todellisuuspakoisiako tässä nyt sitten ollaan? Diivaillaan jossain tweedtakkimaailmassa? Antakaa anteeksi, jos maailmankuvani perustuu tv-sarjaan Kaikenkarvaiset ystäväni. James Herriotin elämä eläinlääkärinä Yorkshiren ylängöillä teki kaupungissa kasvaneeseen pikkupoikaan lähtemättömän vaikutuksen. Jo silloin täysin käsittämättömäksi muuttunut urbaani todellisuus tuntui irvikuvalta verrattuna mahdollisuuteen, että voisi viettää elämänsä siinä kumpuilevassa vihreydessä todistamassa vasikan syntymisen ihmettä ja istua ehtoot pubin takkatulen ääressä piippu suussa tarinoiden.
Eipä ollut minusta eläinlääkäriksi, kun pelkään lähes kaikkia kanoja isompia elukoita. Herriotia voi kuitenkin osaltaan syyttää siitä, että asuin 25 vuotta maaseudulla ja keski-iässä ostin puutarhakaupunginosasta talonröttelön, joka ei tule ikinä valmiiksi.