Suomalaisessa urheilukeskustelussa on juuri nyt pinnalla puhe siitä, voiko yksilöurheilija tai joukkueen jäsen olla homoseksuaali. Oma kantani aiheeseen on jopa poikkeuksellisen jyrkkä ja ankara.
Kun pelataan junnulätkää, yksi yleisimpiä asiallisuuden rajat ylittävä vastustajan pelaajaan kohdistettu haukkumasana on yhä ja alati: homo! Tohdin arvella, että samaa sanaa viljellään myös monien muiden joukkuepelien kuin jääkiekkoilun yhteydessä.
Homo! on sikäli heikko ja tehoton haukkumasana, että vähintäänkin yhdeksän kertaa kymmenestä se menee ohi kohteensa. Keskimäärinhän lätkämatsissa jäällä luistelee, arvioni mukaan, ainoastaan noin yhdestä kolmeen homoseksuaalia.
Odotan sitä kaunista hetkeä, kun homoksi huudeltu pelaaja vastaa haukkujalleen: Niin olenkin, mitä sitten, pelle!
Vaikka tuosta alla olevasta kuvastani on ehkä vaikea saada uskotuksi, olin 13–19-vuotiaana lätkäjuniorina sellainen punatukkainen kikkarapää, että alta pois.
Kutrini ylsivät hyvän matkaa niskani alle, suurin piirtein niille main, jossa pelaajien nimet ovat yläselässä kirjailtuna. Sihvonen, sä oot homo! kuulin aina silloin tällöin peleissä.
Minua lähinnä huvitti. Tapasin vastata huutajalle, että on se kumma, että tällä homolla on ollut varmaankin 10 tyttöystävää enemmän kuin sillä heterolla siinä. Meni pelle hiljaiseksi kertalaakista.
Teen tämän ihan selväksi: Homottelu ei kuulu jääkiekkokaukaloon eikä minnekään muualle. Olen sanonut, että jääkiekkoilu on ehkä maailman demokraattisin peli. Sitä voi hyvällä menestyksellä pelata pitkä, pätkä, laiha, pulska, valkoinen, musta, älykäs, vähemmän älykäs, nopea, kestävä, nokkela, voimakas, mies, nainen, poika, tyttö, kiivasluontoinen, rauhallinen, oikeistolainen tai vasemmistolainen ja niin edelleen.
Ja yhtä hyvin jääkiekkoa voi pelata sekä hetero- että homoseksuaali.
Urheilun kieli kaikkineen on universaali. Urheilun olemukseen kuuluu, ettei se sulje ulkopuolelleen mitään tai ketään, joka suostuu noudattamaan urheilemisen sääntöjä.
Homottelijat rikkovat räikeästi urheilun universaalia periaatteistoa ja säännöstöä. Sen tähden homottelijat tulee sulkea urheilun ulkopuolelle. Ja homottelijakin voi saada anteeksi – lopettamalla lopullisesti homottelemisen ja pyytämällä tyhmää tekoaan kohteeltaan anteeksi.
Jääkiekkoilua pidetään lajina melkoisen konservatiivisena linnakkeena. On arveltu, että juuri jääkiekkoilun piirissä homoseksuaalit tohtivat viimeisinä tulla ulos kaapistaan. Väitteessä on vinhaa perää. Jääkiekkoiluun kuuluu tietty macho-meninki. Meitä lätkäjätkiä pidetään todellakin ennemmin kerkeävinä ja pystyvinä naistenmiehinä kuin homoina.
Tosin haluan korjata kurssia tässä ja nyt. On vanhanaikaista ja todella epä-coolia lätkäjätkäkulttuuria viljellä ja pitää yllä sellaista mahco-myyttiä, jonka maailmankuva on joko-tai-tyyliin mustavalkoinen.
Tälle uudelle ajalle on päinvastoin machoa se, että suhtaudutaan entistä suvaitsevaisemmin kaikkeen mahdolliseen toiseuteen. Onhan se sanomattakin selvää, ettei macho pelkää juuri mitään, ei ainakaan erilaisuutta. Homofobiassahan on viime kädessä kyse homottelijan omista peloista omia varjojaan kohtaan.
Sanon suoraan: homottelijasta ei ole enää nykyään pesun kestäväksi lätkäjätkäksi.
Lasten ja nuorten jääkiekkoilun parissa meillä aikuisilla - olimme sitten valmentajia, joukkueenjohtajia, huoltajia tai muita joukkueen toiminnassa mukana olevia – on suuri vastuu sen suhteen, että pidämme yllä nollatoleranssia suhteessa kaikensorttisen erilaisuuden arvostelemisen suhteen.
Meidän on vieläpä kannustettava lapsia ja nuoria ymmärtämään se, että paitsi elämä myös urheilu on monimuotoinen juttu. Elämä kutsuu puoleensa erilaisia ihmisiä; urheiluun elämän yhtenä osa-alueena ovat tervetulleita kaikenlaiset persoonat; ja joukkue on vasta sitten joukkue, kun sen erilaiset jäsenet hyväksytään mukaan kaikkine niine hyvineen.
2000-luvun lätkäjätkillä ja -mimmeillä on itsetunto kohdillaan. Hän osaavat arvostaa itseään ihmisinä ja osaamistaan jääkiekkoilijoina. Heille ei tee suvea ei talvea hyväksyä pelitovereitaan juuri sellaisina, mitä he ikinä ovatkaan.