Loistavaa. Teatteri toteuttaa juhlavuodelle Sibelius-näytelmän, joka saa toivottavasti hilseen pöllyämään.
Olisihan tuo voinut mennä monella tavalla. Mikä ettei perinteistä säveltäjäkuvaa ruokkiva historiallinen pukudraamakin olisi maistunut, mutta on hienoa, että käsikirjoitusta pääsee tekemään kiistelty Sibelius-tutkija Antti Vihinen tunnetusti terävällä kynällään. Mitä Sibban kohuttuihin natsiyhteyksiin tulee, en ole koskaan ollut niistä mitenkään järkyttynyt. Asiaa pahemmin tuntematta ajattelen vain, että Saksa oli hänelle musiikillisesti ja henkisesti monella tavalla toinen kotimaa ja sodassa Suomen liittolainen. Kun isänmaamme oli itsenäistynyt vain muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin Venäjän keisarivallan ikeestä Sibeliuksen kansallismielisen musiikin tahdissa, on vaikea kuvitella, että Ainolaan erakoitunut 75-vuotias säveltäjä olisi osannut toisen maailmansodan historiallisessa hetkessä toimia tai ajatella toisin. Maallikkomainen mielipiteeni on, että vaikka säveltäjän pelehtiminen Kolmannen valtakunnan kulttuuripropagandan osasena voidaan tuomita, jälkiviisaus on niin kovin helppoa.
Harrastelijapelimannina ja lauluntekijänä luen ja kerään intohimoisesti muusikoiden ja säveltäjien elämäkertoja. Teoksia löytyy Bob Dylanista Miles Davisiin ja Ozzy Osbournesta Stravinskiin. Aikamoisia ihmisen irvikuviahan nämä starat enimmäkseen tuntuvat olevan. Kaikki on uhrattu taiteen alttarille ja menestyksen polulla on tallattu kuraan ystävät, puolisot, puolihuolimattomasti väsätyt jälkeläiset ja alkeellisimmatkin periaatteet. Taiteella on kova hinta ja se on maksettu.
Itsesyytökset on hukutettu elämällä lujaa ja vetämällä nupit turvoksiin. Ainoa moraali on löytynyt luovasta työstä. Joskus salaa kadehdin tällaista yksisilmäisyyttä, koska se tuntuu johtavan produktiivisuuteen ja taiteellisiin voittoihin, mutta samalla tiedän, ettei se ole minua varten. Kunnianhimo kumpuaa usein sydämessä olevasta tyhjästä aukosta, joka ei koskaan täyty.
Lässyn lässyn lää, joku saattaa ajatella. Voi olla oikeassakin. Ehkäpä perustelen omaa saamattomuuttani ja marginaaliin jämähtämistäni kauhistelemalla niitä, jotka ovat enemmän uskaltaneet ja suurempia tahtoneet.
Sibelius näyttäyttyy tässä suurten miesten ja naisten rupusakissa ainakin päiväkirjojensa perusteella kovasti inhimillisenä hahmona. Kuolemanpelko on alati läsnä hänen ajatuksissaan ja viinan kanssa läträäminen hävettää. Ukkeli jättää kylmästi kaikki kaytännön hommat puutarhassa raatavalle Ainolle, rypee itsesäälissä ja leikkii jonkinlaista aatelismiestä, vaikka lähtökohdat ovat paljon vaatimattomammat kuin hän ikinä rohkenee myöntää. Mutta hänessä on myös valtavasti rakkautta ja vanhanaikaista kunniantuntoa. Niillä Janne kyllä tämän maailman Mick Jaggerit pesee mennen tullen.