Mielenkiintoisia, sangen mielenkiintoisia ovat kilpaurheilun ja taiteen tantereilla julkaistavat analyysit, arviot, arvostelut, kritiikit.
Tällaisia kirjoituksia ja mielipiteitä julkaistaan tässäkin lehdessä, muun muassa jääkiekkoilusta ja elokuvista. Kun niitä painetaan Helsingin Sanomat -nimiseen julkaisuun, ”on annettu lopullinen tuomio”. Näin taiteilijat ja urheilijat sen usein kokevat.
Olen aikoinani itsekin kirjoittanut urheilurintamalla sepustuksia, joiden arvoa voi ainakin osin näin jälkeenpäin katsoa kriittisin silmin. Toki ne ovat mitä suurimmassa määrin mielipiteitä, yhden ihmisen näkemys tiettyyn asiaan tai tapahtumaan.
Sitähän kritiikki on – yhden ihmisen näkemys. Silti osa kritiikkiä seuraavista lukevat näitä arvosteluja kuin lopullista totuutta, mitä ne eivät koskaan voi olla. Ne ovat yhden ihmisen näkemyksiä.
Esimerkiksi Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo saivat takavuosikymmeniä sellaisen aseman kulttuurin vaikuttajina, että karu arki ja todellisuus taisi karata välillä käsistä. Leimakirves oli ikuinen.
Teatterin ensi-ilta-arvioinneissa lähes aina jokainen kriitikko näkee esityksen eri tavalla. Kokemukset ja mielleyhtymät eivät ole samoja, ei myöskään teatterikritiikki ole samasta esityksestä yhteneväistä. Eikä pidäkään olla.
Sitä mielenkiintoisemmaksi asia tulee sen vuoksi, että näillä kritiikeillä voi olla, ja onkin, vaikutusta myös kuluttajan käyttäytymiseen. Harvoin murskakritiikin saanut esitys/teos saa kansanjoukkoja liikkeelle. Mutta on päinvastoinkin.
Takavuosina melko suuressa kaveripiirissä tuli selväksi, että lehtien tv-kriitikkojen lyttäämät elokuvat, dokumentit, tv-ohjelmat yleensä olivat tavallisen kuluttajan mielestä sitä parasta tv-viihdettä. Kaverini opetti, että kriitikon jyräämä tv-ohjelma kannattaa aina katsoa. Ja jos kriitikko ylistää taivaisiin, jätä katsomatta!
Neuvo on edelleen käytössä.
Sekin on mielenkiintoista, kirjoittavatko kriitikot tosilleen, taiteilijoille/urheilijoille vai suurelle yleisölle? Mitä koukeroisemmin osaa asian esittää, sitä hienommalta kritiikki/kirjoitus ulospäin äkkiseltään näyttää.
En oikein usko, että jääkiekko-otteluun perhekunnissa matkaavat penkkiurheilijat pohtivat maalin syntymisen jälkeen, oliko kyseessä rintamahyökkäys, viivelähtö tai nopea pelin kääntäminen, aukesiko tilanne erinomaista vasta- vai myötäkarvaamisesta jne.
Penkkiurheilijat menevät otteluun nauttimaan tunnelmasta, katsomaan upeita maaleja, kiivaita kaksintaisteluja ja kannustamaan omia suosikkejaan. Harvalla on pelikirja povitaskussa.
Sama pätee vaikkapa teatteriin ja musiikkiin. Suuri yleisö joko nauttii tai sitten ei viihdy tilaisuudessa.
Jos esitys ei miellytä, kansaa on turha maanitella paikan päälle. Yleisön viihtyvyyden ratkaisevat esittäjät, näyttelijät/urheilijat/taiteilijat, eivät kriitikot.
Kyllä kansa tietää.