Kuuletteko? Suppilovahverot ja mustatorvisienet laittavat parhaillaan metsästä semmoista lemmenluritusta meidän sienihullujen korviin, että ei tässä meinaa housuissaan pysyä.
Jos joku havaitsee syksyn mittaan Rengon pöpeliköissä sellaisen oranssilta plussapallolta näyttävän otuksen, joka pitää kovaa meteliä, ilmoitan nyt tässä, että se olen sitten minä.
Hirvikärpästen varalta minulla on siis oranssi kokovartalo verkko, jonka huppuosakin on täysin suljettu, myös kasvojen kohdalta. Hihansuut saa kiristettyä suppuun, niin ettei sieltäkään suunnalta pääse hirvikärpäset meikäläisen vaatteisiin tai hiuksiin.
Ja silti toisinaan havahtuu siihen, että musta ovela pirulainen kököttääkin siinä kasvoverkossa, SISÄPUOLELLA. AIJAIJAI! Siitä seuraa täydellinen paniikki, sillä kammoan näitä siipensä pudottaneina hämähäkiltä näyttäviä öttiäisiä ja voitte vaan kuvitella, että se oranssiverkkopuku on TÄLLAISESSA HÄTÄTILANTEESSA hankala riisua.
Hirvikärpäset ovat kyllä epäloogista sakkia. Toisinaan niitä ropisee niskaan jo postilaatikolla käydessä ja joskus saa olla metsässä tuntitolkulla, eikä näy ainoatakaan.´
Epäloogisista puheen ollen, huomaan itsessäni jatkuvasti aikuisen ihmisen ja äidin käytökseen sopimattomia epäloogisuuksia. Olen esimerkiksi sanonut lapsille monta kertaa, että tähän kämppään ei oteta sitten enää yhtään uutta lemmikkieläintä. Nooh, tuossa lattialla pompahtelee parhaillaan isokokoinen pupujussi, joka oli ihan pakko saada meille, koska se on niiiiiin ihana, kuten tyttäreni asian ilmaisi.
Viime viikolla meille melkein tuli taas uusi kissanpentu, kun kävimme kyläpaikassa, jossa oli kissanpentuja. Ja juurihan vasta pääsimme eroon omista kissanpoikasistamme, jotka onneksi saivat kaikki hyvät kodit.
Yhtenä päivänä huomasin selaavani netissä kodittomien eläinten kuvia ja tarjolla olisi ollut kaikkea, koirasta undulaatteihin. Suljin sivut äkkiä, mutta lapset ehtivät huomata, mitä tein ja vaativat nyt koditonta punakorvakilpikonnaa ja hiirenpoikasia…
Olen joutunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ns. vessakepposen uhriksi.
Juoksin tavanomaiseen tapaani viime hetkellä vessaan, kun en millään meinannut löytää sopivaa kirjaa istuntoni ratoksi. Rojahdin huokaisten pytylle ja tein, sitä mitä siellä pytyllä nyt tehdään.
Vatsa oli ruikulilla…lori lori… Lopulta avasin kraanan, pestäkseni käteni ja sain vettä suoraan päin pläsiä täyden satsin käsisuihkusta, jonka nappulan lapset olivat ilkeämielisesti teipanneet alas.
Eihän siinä mitään, mutta kun vessapaperirullien taakse piilotettu kännykkä oli kuvannut kaiken! Ja nyt saan pelätä, että Youtubesta jonain päivänä löytyy videopätkä, jossa ainoana äänitehosteena on peräpääni vaikerrusta ja lopuksi kauhea huuto Mitä helvettii tääl tapahtuu? Sanoin lapsilleni, että kosto elää ja tänä aamuna he katsoivat suklaamurolautasiaan epäilyksen vallassa. Meillä kun on se uusi kani, jonka pipanat näyttävät erehdyttävästi suklaamuropalloilta…
Ennen viime lauantaita en ole tiennyt, että käveleminenkin on pirun vaikeaa.
Lupauduin Heidi Kyrön musiikkivideolle esittämään koiraa ulkoiluttavaa naista, joka sitten kohtaa elämänsä miehen puistossa. Jouduin kävelemään sen muutaman metrin matkan vaikka kuinka monta kertaa. Hassua, että kun jotain tuollaista jokapäiväistä asiaa pitää tehdä ajatuksen kanssa ja niin, että joku tarkkailee ja kuvaa, alkaa epäillä jopa omaa kävelykykyään. Oma episodinsa oli löytää myös se ulkoilutettava koira.
Ehdotin, että kävelyttäisin narun päässä kukkoani Indyä, mutta se ei käynyt. Lopulta lainasin isäni ikivanhaa valkoista huskya, Eskimoa, joka valitettavasti jo mädäntyy sisältäpäin. Automatka Rengosta kuvauspaikalle Paasikiventien puistoon oli kamala, siitä huolimatta, että molemmat ikkunat olivat auki. Hajusta huolimatta Eskimo sentään käveli ihan oikein. Vapise Lassie, Rengossakin on nyt filmitähtikoira!