Ennen tv-pelit olivat pelejä, eikä mitään virtuaalitodellisuutta.
Youtubea katsellessa nostalgiamoukari iskee hampaat kurkkuun niin että helisee. Ainakin pala sinne nousee, kun ryhtyy herkistelemään lapsuuden muistoja. Ajalta, kun tv-pelit olivat vielä rehellisiä pelejä, eikä mitään virtuaalitodellisuutta.
Kultaisella 1980-luvulla ilmestynyt Commodore 64 oli todellinen pelikone. Ei siis mikään pölykone, joka kuvaa osuvasti olohuoneessamme majailevan pleikkarikolmosen tämän hetkistä tilaa. Kasarivekarat siis pelasivat pelejä, joissa ei ollut mitään realistista. Nykylapset vaipuisivat koomaan pelkästä kulttuurishokista nähdessään 64:n palikkamaisen grafiikan, jonka fiilis on suoraan verrattavissa virttyneeseen kolmannen kerran kopion kopiosta nauhoitettuun vhs-elokuvaan.
Nykyään, kun silmiä hivelevä peli pamahtaa ruutuun alta aikayksikön, minun lapsuudessani sen tapahtumista odoteltiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Muuhun ei oltu totuttu. Aina joku voi tietysti pistää paremmaksi. Isäni vetäisi melko varmasti ässän hihasta, että hänen nuoruudessaan pelattiin kymmentä tikkua laudalla ja leikittiin tuntureilla Tarzania niin että metsäkin raikasi. Sama mies toppuutteli peli-intoani kertomalla, ettei videopelejä tahkoavasta vidiootista ole pitkä matka idioottiin eli suomeksi rajansa kaikella.
Takaisin asiaan. Commodore 64 oli siis aikaa ennen ensimmäistä 8-bittistä Nintendoa. Kuusnepan c-kasetteja pyörittävä asema oli okei, paitsi jos sen äänipäät olivat sekaisin. Niitä pääsi värkkäämään pienellä ruuvimeisselillä. Tosin oikean asetuksen löytäminen oli kaukana hermolevosta ja aikaa vievää puuhaa. Silloin pelitkin kopioitiin ghettoblasterin tupladekissä.
Piratismin iloa joutui kuuntelemaan kajareiden paahtaessa särinän sekaista morsetusta. Mitä lie piiloviestejä olisikaan paljastunut takaperin kuunneltuna?
Pelin alkamista odoteltiin henkeä pidätellen ja silmiä räpäyttämättä, hikoilevat kädet tiukasti kiinni väkevää fallosta muistuttavassa peliohjaimessa, joystickissä eli zoikkarissa. Huonolla menestyksellä hupi oli ohi alle minuutissa, ja lataaminen alkoi uudelleen. Nopeammin pelaamisen makuun pääsi lerppuasemalla, joka raksutti iloisesti reilun viiden tuuman levykkeitä. Pelin lataamisaikakin lyhentyi, niin no, minuutteihin.
Kaivoimme velipoikieni kanssa vuosituhannen alussa puolivainaan kuusnepan esiin varaston kätköistä. Johtohelvetin selvittämisen ja kaikkien kytkentöjen jälkeen naksautimme virtanapin pohjaan. Jännitys tiivistyi. Kaksi vuosikymmentä raksuttaneen jyrän viimeinen henki katosi keskusyksikön syövereistä savuna ilmaan, mutta muistot eivät.