Luonnehtisin päättymässä olevaa jääkiekkokautta 2012 – 2013 hämeenlinnalaisittain siten, että HPK:n sisällä palasi usko omaan tekemiseen. Ja tuosta uskosta on helppo johtaa asian seuraus: Pallokerhon uskottavuus palasi ulkopuolisten eli katsojien, kannattajien ja yhteistyökumppaneiden silmissä.
Avainsanat siis ovat usko ja uskottavuus.
Huolellinen päävalmentajavalinta
Kun Harri Rindellin enemmän tai vähemmän epäonnistuneen päävalmentaja-ajan jälkeen Kerholle haettiin uutta pääkäskijää, seurajohdossa selvästi tajuttiin, miten tärkeän valinnan edessä oltiin. Joskus huippu-urheilussa on hyvä joutua katsomaan asioita pohjamutien kautta. HPK taisi käväistä monessa mielessä aivan kuilun partaalla. Uuden päävalmentajan valinnassa ei ollut mahdollisuutta epäonnistua, sillä seuraukset olisivat saattaneet olla kohtalokkaat.
Kuten tiedetään, Pallokerho päätyi valitsemaan päävalmentajakseen Ari-Pekka Selinin. Seliniin päätyminen oli viisasta seurapolitiikkaa Kerholta. Selinin vaiheilla leijaili päättyneen SaiPa-pestin jälkeen mielenkiintoinen kaksoismaine: yhtäältä häntä pidettiin sellaisena varmana korttina, jolta saa sitä, mitä tilaa. Ja toisaalta Seliniltä puuttuivat merkittävät menestysmeriitit. Pallokerhon tukalassa asemassa valintakriteerien kärkiprioriteettina lienee ollut seuraavan päävalmentajan luotettavuus ja jokin sellainen tietty takuutaso, jota valittavalta koutsilta saattoi realistisesti kaikissa olosuhteissa odottaa.
Selin tuli, näki ja voitti eli saavutti luottamuksen pelaajien, seurajohdon, yleisön, fanien ja yhteistyökumppaneiden keskuudessa. Myös minä johtavana analyytikkona pidän Selinin ensimmäistä kautta liiga-Kerhon peräsimessä varsin onnistuneena rupeamana.
Tyylillä on väliä
Vaikka Rindellin edeltäjä Jukka Rautakorpi saavuttikin HPK:ssa päävalmentajana peräti hopeaa, tohdin sanoa, että Selinin valmennuspanos on 2000-luvulla seuran toiseksi paras, heti Jukka Jalosen jälkeen.
Pallokerhossa päävalmentajalta odotetaan nykyään paljon, täällä ymmärretään, kuinka ratkaiseva merkitys koko organisaatiolle on ykköskoutsin persoonallisuudella. Kerhossa valmentajien ei ole kuitenkaan ehdottoman helppo onnistua.
Kyse on siitä, HPK:ssa täytyy valmentaa tietyllä tavalla, mikä tahansa tyyli ei käy. Tiivistän ja ilmaisen asian paradoksilla: päävalmentajan on oltava yhtä aikaa kova ja pehmeä. Sellaisia valmentajaprofiileja ei ole määräänsä enempää suomalaisissa kiekkokoutseissa.
Ei makeaa mahan täydeltä
Oli vain hyvä, jos näin voi sanoa, ettei päättymässä oleva sesonki täyttänyt kuitenkaan hämeenlinnalaisten jääkiekon ystävien mahoja. Oli huikeaa, että Pallokerho ylsi runkosarjassa peräti sijalle kuusi.
Vaan täkäläinen asiantunteva jääkiekkoyleisö osoitti asialleen vihkineisyyttä, kun eri puolilta ei kuulunut pettymysten huokaus JYPin kiskaistessa Kerhon kesälomille puolivälieräsarjassa. Aiv an kuin kollektiivinen intuitio olisi sanonut, että hitaasti kiiruhtamalla ja edistymällä hyvä tulee.
On parempi edetä porras portaalta ylöspäin kuin vaikkapa TPS:n ja Pelicansin tapaan olla päättymättömän oloisessa hissiliikkeessä vuoroin jääkiekkoilun taivaassa, vuoroin helvetissä.
Seurapelikirja
Kun menee hyvin, niin kuin juuri nyt, on seuratoimintaa helpompi kehittää – olettaen, ettei johdossa tuudittauduta liialliseen hyvänolontunteeseen. Olen vakaasti sitä mieltä, että HPK:ssa pitäisi laatia strateginen seurapelikirja pitkälle tulevaisuuteen tähyten.
Ajatuksestani saadaan kiinni, kun sanon, että tuollaisen seurapelikirjan laatimiseen ei pitäisi ottaa mukaan ollenkaan esimerkiksi nykyistä päävalmentajaa, Seliniä. HPK:n seurapelikirja olisi jotakin paljon enemmän kuin kulloisetkin valmentajat ja pelaajat, valmentajia tulee ja menee; se olisi paljon enemmän kuin juuri nyt tehtävissä ja pesteissä olevat johtohenkilöt.
Mitkä ovat Pallokerhon arvot? Mikä on Kerhon imago? Millaista pelitapaa täällä viljellään? Miten sitä harjoitellaan? Millaiset ihmiset ovat soveliaita ja tervetulleita tekemään Kerho-jääkiekkoa eri tehtäviin? Ja niin edelleen.
Sanoisin yli 10 vuotta sitten Hämeenlinnaan tulleena lätkäjätkänä, että HPK:lla on voimakkaammin kuin suurimmalla osalla muilla suomalaisilla jääkiekko-organisaatiolla oma tekemiseen tyyli, identiteetti ja seurapelikirja. Mutta seurapelikirjaa tulisi tehdä ja tuottaa vielä paljon aiempaa tietoisemmin. Kevään 2006 Suomen mestaruus kaikkine jälkimaininkeineen oli suistaa hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun pois raiteiltaan.
Kun on oma vahva seurapelikirja laadittuna, silloin organisaatio ja koko kaupungin jääkiekkoyhteisö kestää paremmin kaikki mahdolliset urheiluun luonnollisella tavalla kuuluvat ylä- ja alamäet.