Onnellisuustutkijoiden mukaan johonkin yhteisöön kuuluminen ja yhteisten arvojen jakaminen antaa ihmiselle parhaan mahdollisen onnellisuuden tunteen. Tavoittelemisen arvoista, eikö totta?
Siksi tuntuukin perin kummalliselta, että melkoinen osa kansalaisista ei halua kuulua minkäänlaiseen yhteisöön. Työyhteisössä työkaverille päivää sanominen voi olla jo ylivoimainen suosionosoitus koko yhteisöä kohtaan. Minä teen mitä haluan, en edes päivää sano.
Jossakin päin maailmaa ihmisillä on tapana kysellä jopa tuttavan kuulumisia: Kuinka voit? Onko erityistä? Suomalainen vie moisesta kyselystä naapurinsa jo raastupareissulle – hirveää ahdistelua.
Kaikilla ei ole kaveripiiriä, ei harrastusporukkaa, asutaan kerros- tai rivitalossa tuntematta ainuttakaan naapuria. (Ja heistä vielä suurin osa elää kuin hotellissa, yhteisen eteen MINUN ei tarvitse tehdä mitään, kyllä naapuri kuitenkin hoitaa kaikki yhteisiksi sovitut tehtävät).
Ennen oli perhe, suku, kylä ja vieläpä heimokin. "Koko kylä kasvattaa."
Hyvässä ja toimivassa yhteisössä ei ole vain SINÄ ja MINÄ, vaan me. Tämä on ilmeisesti unohdettu jo aivan tietoisesti, ei pelkkänä kehityksen pakottamana kulkuna.
Kotikasvatus, puuskahti yksi tuttu, kun asiasta keskustelimme.
Sitä ei enää ole läheskään jokaisessa perheessä tai kotitaloudessa, oli tuttavan jatkojohdatus kylmenevään maailmaan.
Ei opeteta edes tervehtimään, saati käyttäytymään julkisesti sivistyskansan normien tapaan.
Yhteisössä elävät jakavat kokemuksia, opittuja asioita, käyttäytymismalleja. Osa tiedoista ja taidoista kulkee sukupolvelta toiselle, osa jalostuu matkan varrella ajan hengen mukaisesti, mutta säilyttää kultaiset lähtöajatuksensa.
Meistä jokainen voi omalla henkilökohtaisella persoonallaan myös vaikuttaa yhteisön jalostumiseen. Mutta ei pelkästään minäkeskeisesti, vaan "meitä" ajatellen.
Kokonaan yhteisöllisyyden ulkopuolelle siirtyminen on se viimeisin, nykypäivän, tapa toimia. Ei olekaan enää yhteisiä pelisääntöjä, käyttäytymismalleja, opittujen asioiden jakamista.
"Minä itse teen mitä haluan. Ja miten haluan."
Käyhän välillä niinkin, että tuttu yhteisö sulkee ovensa joltakin jäseneltään. Toinen yhteisö on usein silloin pelastus, minä itse -periaatteella tulee helpommin seinä vastaan.
Erään brittitutkijan mukaan lähipiirillä, sillä yhteisön ytimellä, on valtava merkitys yksilön tulevaisuuteen mielenterveydestä alkaen.
Siitä päästäänkin taas siihen, onko meillä jokaisella edes sitä yhtä ystävää, jolle purkaa sydäntään tai kuunnella hänen murheitaan, tai puhua vaikka pelkästään arkisista asioista?
Läheskään kaikilla ei ole.
Tuntuu siltä, että yhteisöjen sisällä on yhä runsaammin niitä omaan napaansa tuijottavia yksilöitä, joille naapurin, yhdistyskaverin tai tuttavapiirin jäsenen elämällä ei ole mitään merkitystä. Kiusanteko voi olla ainoa yhdysside seinä- tai rajanaapuriin.
Tai verkkokeskustelu, jossa ei koskaan tavata ketään kasvokkain.
Hyvä ystävä on kullan kallis.
Oikeastaan paljon, paljon arvokkaampi!