Elämässä ei ole mikään niin varmaa kuin kuolema; Kanta-Hämeen Keskussairaalan ruumishuoneella työskentelevä obduktiopreparaattori eli lääkintävahtimestari Matti Kallio on ollut kasvotusten kuoleman ja surevien omaisten kanssa jo neljän vuosikymmenen ajan.
- Vielä 1970-luvun alussa en ollut niinkään varma, että selviäisinkö opintojeni kuuden viikon ruumishuoneharjoittelusta.
Kallio palkattiin vuonna 1973 Ahveniston tuberkuloosiparantolaan. Hän työskenteli hengityskoneiden huollosta vainajankuljetuksiin, kunnes keskussairaalan patologian ylilääkäri kysyi hänen halukkuuttaan obduktiotyöntekijäksi.
- Aluksi jännitti, olinko riittävän pätevä. Nyt tätä työtä on tullut opeteltua 40 vuotta.
Kalliolta vei pari kolme vuotta tottua työskentelemään kuoleman keskellä.
- Olen oppinut pitämään työn työnä. Täytyy muistaa, että vainaja on aina jonkun läheinen.
Suhtaudunkin jokaiseen vainajaan kuin omaan läheiseeni.
Ruumiinavaus perustuu lakiin
Keskussairaalan ruumishuoneen kautta kulkee vuosittain noin 600 vainajaa. Vaikka ruumiinavaus perustuu lakiin, se tehdään pienelle osalle kuolleista.
- Lääketieteellisen avauksen osuus on noin 10 prosenttia. Siihen tarvitaan aina omaisen tai läheisen henkilön suostumus. Ruumiinavauksesta voi olla hyötyä harvinaisen taudin tutkimiselle.
Obduktiossa Kallio tekee vainajalle esiavauksen ja irrottaa sisäelimet viiteen ryhmään lääkärin tutkittavaksi. Lopuksi lääkintävahtimestari sulkee ja pesee vainajan.
- Vainajan täytyy olla nätissä ja siistissä kunnossa omaiselle luovutettaessa. Teemme arkuttamisen yhteistyössä hautaustoimiston kanssa.
Poliisin määräämän oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen järjestämisestä huolehtii Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
- Sen osuus on 20 prosenttia. Kuolinsyytä selvitetään äkillisen, yllättävän kuoleman yhteydessä. Siihen ei tarvita omaisen lupaa.
Todellista surutyötä
Lääkintävahtimestarin työ on suurimmaksi osaksi surun näkemistä ja kuolleen omaisten tukemista.
- Epävarmuuden keskellä tuki, neuvot ja selkeä tieto asioiden etenemisestä ovat osa omaisen taakan helpottamista. Eniten koskettavat lasten ja nuorten kuolemat sekä murtuneet omaiset.
Työssä ei ole varaa päästää mitä tahansa suusta. Kasvojen menetys tapahtuisi, vaikka kyseessä olisi koominen tilanne.
- Kerran oli kiusallista, kun hautaustoimiston edustajan housut repesivät takamuksesta siirron yhteydessä. Silloin täytyi pitää pokka.
- Surun ymmärtäminen on osa ammattia. Kukin suree omalla tavallaan. Se on prosessi, joka on käytävä läpi.
Vaikka asiat hoidetaankin omaisten ehdolla, ovat Kallion mukaan ajat muuttuneet.
- Kaikki omaiset eivät enää huolehdi oma-aloitteisesti vainajan asioiden hoitamisesta. Joskus vainaja on pitkään kylmiössä, jolloin joudumme ottamaan yhteyttä viranomaiseen.
Viimeinen palvelus
Kallion mukaan kuolema on edelleen tabu, johon ihmiset eivät tiedä miten suhtautua. Se näkyy myös työn arvostuksessa. Usein koetaan, ettei obduktiotyö ole mielelle hyväksi
- Joskus on kysytty aika epäasiallisesti, että vieläkö jaksat silpoa kuolleita? Tutut kyllä ymmärtävät työni luonteen.
Mielikuvat formaliinille ja kalmalle haisevista kosteista kellareista ei ole aivan tuulesta temmattuja ajatuksia, vanhentuneita kylläkin.
- Vielä 1960-luvulla liottimien ja vainajien katkuiset salit saattoivat olla ahtaita ja ikkunattomia.
Nykyisin ruumishuoneet ovat saleineen aika neutraaleja tiloja, kiitos ilmastoinnin ja puhdistusaineiden.
- Tekniikka on mennyt huimasti eteenpäin. Esimerkiksi käsisaha ei ole kuulunut tällä vuosituhannella enää työkaluvalikoimaan.
Keskussairaalan ruumishuone ja kappeli kokivat muodon muutoksen vuonna 2011. Kylmiössä on 36 vainajapaikkaa, salejakin on kaksi.
Ihmiset tuumivat monesti, että voiko vainajien parissa työtä tekevällä ihmisellä olla tunteita lainkaan. Monta tuttuansa viimeiselle matkalle hoitanut Kallio vakuuttaa, että on.
- Hyvän ystäväni viimeinen pyyntö oli, että hoitaisin hänet hautakuntoon. Se oli kunnia-asia, muttei helppoa. Onko elämä yleensä?